Mane

In his book Chess and the art of enterprise architecture Gerben Wierda laments how enterprise architecture (EA) has failed. According to Wierda, the purpose of EA has been, since the term was coined back in 1980s, to make sure that large projects succeed and that there will be not be chaos, and that the cooperation among business and their IT departments works well.  This has not happened despite large resources allocated to EA. Many EA functions have spent way too much time on reference architecture, or have become decision approval institutions, and as such bottlenecks. As the important architecture decision usually happen in projects, of which the EA personnel is not well aware, EA cannot but accept what has happened.  After reading Wierda’s book (which by the way is available in the Kamppi office library), I came to think whether one explanation for the apparent failure of EA has been wrong focus.  What if the real, sensible purpose of EA is to make sure that the over...

Inkku Kärkkäisen esikoisromaanin päähenkilö on 36-vuotias Minna, Helsingin Punavuoressa asuva sinkku ja yrittäjä, joka auttaa kotinsa kanssa pulaan joutuneita ammattijärjestäjänä. Aiemmin Minna on työskennellyt toimistohommissa, mutta surkean pomon etc ansiosta hän innostui yrittäjyydestä.  Kirjassa kulkee rinnakkain ja toisiinsa kietoutuen kaksi tarinaa. Toisessa Minna tapaa asiakkaitaan, näkee millaista pääosin keskiluokkaisten ihmisten elämä on tavarapaljouden keskellä. Kodit ovat täynnä vaatteita, leluja, lehtiä, ja siivoamiseen ei riitä aikaa. Aika ja voimat kuluvat monilla lasten parissa, harrastuksiin kuljettamisessa.  Minnan asiakkaat ovat keskiluokkaisuudesta huolimatta moninaisia: on 7-lapsinen perhe, on ensimmäistä lastaan odottava nuoripari, on 90-vuotias miehensä menettänyt. Kaikkia heitä yhdistää tavarapaljouden lisäksi tarve puhua, jakaa huoliaan, joille arjessa ei ole kuulijaa. Ja niin Minna kuuntelee, roolissaan pysytellen neuvookin.  Asiakkaan tapaamises...

  Oi, liikuntatunnit. Ne olivat nastoja. En toki koskaan päässyt mukaan ensimmäiseen joukkueeseen pallopeleissä, koska minulla on jokin vika hahmotuskyvyssä, en näe missä pallo tarkalleen on. Ehkäpä silmäni liian liki toisiaan. Koskaan en pystynyt vetämään yhtään leukaa. Kuperkeikkaan ei ikinä aivoni minua saattaneet, saati sitten kärrypyörään. Vaan ihania muistoja vaikka kuinka. Ala-asteella pelasimme polttopalloa. Siinä olin hyvä, koska minun kroppani just sopiva heittämiseen. Samoin keihäänheitto oli kivaa: heitin lukiossa vauhditta 50m nuorisokeihäällä. Vauhdin kanssa koordinaationi hajosi ja keihäs lensi 20 metriä. Pesäpallossa menin aina takakentälle. Sieltä oli kiva heittää pallo kotipesään. Tai pesän yli mutaiseen rinteeseen, jos opettaja sattui olemaan lukkarina. Suunnistaminen oli myös eri nastaa. Laurikaisen Tuomon kanssa suunnistimme yhdessä: minä ajoin mopolla lähelle rasti, Tuomo juoksi rastille. Pärjäsimme oikein hyvin. Sitten kerran ala-asteella olimme uimahallissa....

Gerben Wierdan on työskennellyt sekä kokonaisarkkitehtina (enterprise archictect) että kokonaisarkkitehtuurin mallinnukseen tarkoitetun Archimate-mallinnuskielen kehittäjänä. Hän on myös kirjoittanut kielestä kirjan. Uudessa kirjassaan (siis minulle, kirja on vuodelta 2015) Wierda esittelee alan historian 1980-luvulta. Hän toteaa, että vaikka kokonaisarkkitehtuuri (KA tai englantilaisittain EA) on jo kauan luvannut, että sen menetelmiä noudattaen organisaatioiden tietojärjestelmät toimivat paremmin ja projektit onnistuvat useammin samalla kun monimutkaisuus pienenee. Näin ei useinkaan ole tapahtunut. Wierda esittelee monia syitä: KA-asiantuntijoiden taipumuksen määritellä viitearkkitehtuureita ja paksuja ohjeistoja, joita kukaan ei ehdi lukea ja jotka siksi eivät vaikuta mihinkään, KA:n etääntymisen tekemisestä pitkien määrittelyprojektien myötä, ja KA:n muuttumisen leimasimeksi, kun päätökset tehdään projekteissa ja tuodaan KA-toiminnon hyväksyttäväksi. Ja niin edelleen, kaikki tämä o...

Kevääll 1986 luin brittiläistä musiikkilehteä Tampereen Metso-kirjastossa. Lehti kehui minulle tuntemattoman New Model Army -yhtyeen uutta levyä. Ryntäsin levykauppaa, varmaankin Epesiin, ja ostin levyn. Kotona kuuntelin levyn heti alusta loppuun, sitten uudestaan.  Innostuin NMA:n musiikista ja sanoituksista. Innostukseni tarttui ystäviini, ja sen koommin olemme NMA:n musiikkia seuraanneet, osa näihin päiviin asti, itseltäni uuden musiikin kuuntelu on vähentynyt. Olen nähnyt NMA:n keikalla ainakin 1987 Helsingissä Tavastialla, 1988 Dinosaur-rokissa Mikkelissä, 1991 Tukholmassa, Bostonissa 2005, ja Helsingissä ainakin vuosina 2010, 2019 ja 2024. Ehkäpä muuallakin, en muista.  NMA:n ainoa alkuperäinen jäsen on yhtyeen perustaja Justin Sullivan, jonka karismaattinen, jopa pelottava esiintymistapa houkuttelee minut ja monet muut kerta toisensa jälkeen keikoilleen. Yhtyeen kokoonpano vaihtelee, tällä kertaa yhtyeessä oli laulaja-kitarista Sullivanin lisäksi kitarista, basisti, rum...

Miltä maistuu ensimmäinen siemaus olutta? Mitä tapahtuu ennen sitä, miten olut huulilla vaahtona tuntuu? Entä millaista on katsella Ranskan ympäriajoa kuumana kesäpäivänä ikkunaluukkujen ollessa kiini? Onko kesäine retki vadelmapensaiden luo kohokohtana verrattavissa juuri kypsyneiden tomaattien poimimiseen sateisessa puutarhassa? Ja millaista on soittaa puhelimella puhelinkioskista - ja miten puhelussa ei ole olennaista mitä sanoo vaan se mitä kuulee? Entä miten maaseudun kirjastoautosta voi tyytyä valitsemaan vain 12 kirjaa, ja miten suuri ilo, jos virkailija armahtaa kolmannentoista lumisena joulukuun iltapäivänä?  Entä millaista on kulkea aseman liukukäytävällä, ehkäpä matkalla sunnuntaina ystävän luo, tai millaista on sunnuntaina, kun ystävät ovat lähteneet ja voi juoda pullosta viimeisen huikan ja laskea itselleen lämpimän kylvyn? Tai miten aamun lehti rauhoittaa, miten kahvin kirpeys pehmentää kipeätä tekevät uutiset ja miten urheilun toistuvuus, seuraavan pelin ja revanssin...

Toisen maailmansodan jälkeen Berliiniä miehitysvaltojen kesken Sonnenaalleen itäpää jäi Neuvostoliiton vyöhykkeelle, ja vuonna 1961 sen poikki rakennettiin muuri. Muurin itäpuolelle jäi taloja aivan muuriin kiinni, kadulla oli rajan ylistyspaikka ja länsipuolella näköalatasanne, josta vapaan maailman kansalaiset saattoivat tarkastella itäisen Berliinin asukkaiden elämää.  Sonnenalleen taloissa, muurin vieressä, teinivuosiaan elävät Micha, Mario ja Mirianm, joihin kulmakunnan pojat Micha etunenässä ovat kaikki ihanstuneita. Kirja seuraa kolmikon ja heidän kavereidensa elämää, möhläyksiä, ensirakkauksia, Itä-Saksan omalaatuisessa maailmassa. Kaikki on tarkasti säänneltyä, naapurin vahtaavat toisiaan, mutta elämä on silti samankaltaista kuin missä tahansa yhteiskunnassa. Teinit etsivät toisiaan ja itsejään, intoilevat musiikista, ujostelevat ihastustensa läsnäollessa. Vanhemmat yrittävät lapsilleen parasta, kuten Michan äiti, joka haaveilee Michalle tulevaisuutta Moskovan yliopistossa...

 Oli suuri ilo ja kunnia saada luennoida noin 50 innokkaalle - ja kysyväiselle - kuulijalle maata pitkin matkustamisesta Helsingin työväenopistossa huhtikuussa 2024.  Opin itsekin uutta, kun kerroin matkojan valmistelusta, junista, aikataulujen löytämisestä, ja ties mistä muusta. On kiva kertoa asiasta, josta on todella kiinnostunut.  Klikkaa kuvaa =>   tai avaa pdf

Tutkija saapuu vesitasolla saarelle, jonka rannassa on aiempien tutkijoiden käyttämän laivan hylky. Saaren rannassa, tulivuoren rinteellä, on kaupunki. Tutkija, yksinäinen mies uransa alussa, haluaa meren sijaan tutkia saaren eläimistöä ja kasvillisuutta. Rannan baarissa hänet neuvotaan leskiruovan luokse, ja niin hän saa asuttavakseen tyhjillään olevan talon ylärinteeltä, kaupungin yläpuolelta.  Tutkija rakennuttaa taloon laboratorion vaikka suurin osa varusteista on matkalla - laivassa - tuhoutunut. Hän alkaa kerätä näytteitä, saa apua paikallisilta, erityisesti nuorelta pojalta. Merkillisiä eliöitä ilmestyy, osa niistä metallikuorisia, osa muuten vain mekaanisia kuten narisevaniskainen, tuntematonta kieltä puhuva apina.  Apinan kanssa samaa kieltä puhuu munkki, jonka tutkija yhyttää korkealla rinteessä olevasta luostarinrauniosta. Munkki kertoo saaren historiasta, sitä uhanneista luonnovoimista, jotka sitten vähitellen alkavat riistäytyä hallinnasta. Metsästä löytyy kuollut...

Sannilla on kaksi pientä lasta, innostava mutta rasittava markkinointityö ja aviomies Tomi, joka on aina töissä, illalla sähköposteja naputtaa ja odottaa illallisen olevan valmis töistä kotiin. Toni ei tee omaa osuuttaa lastenhoidossa, ja koska lapset korvatulehduksineen hoitoa vaativat öin päivin, Sanni uupuu.  Unenpuute saa Sannin käyttäytymään huonosti töissä, tilanne muuttuu vaaralliseksi. Sanni päätyy suljetulle osastolle, jossa hän tapaa Susannan, jota kukaan muu ei näe. Lääkkeet helpottavat oloa, Sanni pääsee kotiin, töihinkin, jossa kollegat iloitsevat hänen paluustaan. Susanna aluksi auttaa Sannia, mutta sitten Susannan neuvot aiheuttavat katastrofeja, ja tilanne kriisiytyy.  Kaiken tämän keskellä Toni hoitaa lapsia, jopa jättää muutaman kokoukse väliin, ei sähköposteile iltasin, jopa laittaa ruokaa, joskin ei Sannin tapaan terveellistä.  Kirjan lopussa on yllättävä käänne kuten asiaan kuuluu. Miten muutoin tämantapaisen kertomukse voisi päättää.  Mäki kirjo...

Kuvataiteilija ja kirjailija Hannu Väisänen on löytänyt kodin pienestä kylästä Ranskan maaseudulta. Kylässä sattuu ja tapahtuu, mikä antaa Väisäselle loputtomasti aiheita lyhyisiin tuokiokuviin. Ne ovat määrämittaisia, koska ne on alunperin julkaistu lehdissä. Määrämittaisuus on hyväksi tuokiokuville, antaa niille ryhdin, estää ylenmääräisen maalailun (sic!) ja pakottaa keskittymään yhteen tai pariin henkilöön kerrallaan. Kertomuksista tulee ytimekkäitä.  Kylän hahmot ovat värikkäitä. On toistaitoisen oloinen posteljooni, joka osoittautuu väitöskirjantekijäksi ja perheensä elättäjäksi. On naapurin, jonka kanssa tekisi mieli sinutella, mutta jolta sinuttelu ei vaan onnistu. Juhlissa juodaan viiniä, aperitiiveja ja joskus siitä seuraa iloisen rupattelun sijaan pieniä kahnausta. Se sovitaan seuraavana päivänä.  Kylän parhaalla paikalla on tyhjä tontti, jolle porho rakennutti taloa rakastetulleen, joka valitettavasti kuoli kesken. Tontilla on rehevä marjakasvusto, ja maisemat joki...

  New Model Army Justin Sullivan sanoi: "They say, that life is short. That's lie. Life is long, if your are lucky, and many wonderful things happen, if you let them. ". Mitähän kivaa ensi viikolla annan tapahtua? Jaa että mitä tällä/viime viikolla (#15), että tuliko tehtyä muuta kuin käytyä toimistolla makailemassa säkkituolissa. No, - maanantaina kävin töiden jälkeen pyöräilemässä 15-ratikan reitin lännestä itään. Oli aurinkoista. - tiistaina Oula Silvennoinnen ja Jukka Koskelainen keskustelivat Ulrich Boschwitzin Matkalainen -romaanista ja Saksan 1930-1940-luvuista Goethe Instutuutissa. Kiehtovaa, joten ostin kirjan. - keskiviikkona kävin työmatkalla Hämeenlinnassa, punttisalilla ja illalla New Model Armyn keikalla Tavastialla - torstaina töiden jälkeen tunnin lenkki ja ilta Satumaan Dynamolla fillareita fiksaamassa ja olutta juomassa. - perjantaina töiden jälkeen parin tunnin lenkki ja oluet Herttoniemen Seurahuoneella. Illalla telkkarissa Salainen todistaja, viikon ...

Kirjoittaminen on ajattelua, käsitteiden ja tarinoiden kanssa keskustelua, uuden luomista ja vanhan järjestämistä. Kirjoittaminen, erityisesti luova kirjoittaminen, on vaikeata, sen yrittäminen johtaa usein tuskaiseen itseepäilykseen, tyhjän sivun tuijottamiseen ja sijaistoimintohin, SoMeen ja pyykkikoneen täyttämiseen.  Haanpään ja Rannelan kirja kertoo kirjoittamisesta, sen nautinnollisuudesta, vaikeudesta ja erityisesti siitä miksi heille kirjoittaminen on tapa elää, olla olemassa. Kirja ei niinkään opeta kirjoittamaan, siis kerro kielestä tai sen oikeellisuudesta, tai romaanitaiteen periaatteista ja juonen punomisesta. Kirja kertoo kirjoittamisesta tekemisenä, siitä miten pääsee alkuun, miten kirjoittamisen saa sovitettua muun elämän lomaan, ja miten kirjoittamisen tuskallisista vaiheista pääsee yli.  Kirjan lukeminen on nautinnollista, sen kieli on eläväistä, tekstit päästävät lukijan lähelle kirjoittajia ja heidän kokemuksistaaan oppimaan. Kirja loppuu lukemisen ylistyks...

Jaron Lanierin kirja on lyhyt, selkeä ja helppolukuinen. Kirjassa on sen nimen mukaisesti 10 syytä lopetta SoMen käyttö. Nämä syyt on lukijaystävällisesti painettu kirjan takakanteen, joten pelkän takakannen lukeminen melkeinpä riittää. Nerokasta. Kirjassa on kuitenkin muutakin kuin takakansi. Erityisesti kirjassa on keskeinen käsite BUMMER, joka tarkoittaa “Behaviors of Users Modified, and Made into Empire for Rent”, suomeksi ehkäpä “Käyttäjien käytöksen muuttaminen ja imperiumin vuokratuloiksi tekeminen”. Tämä käsite on oheisessa kuvassa jaettu kuuten kohtaan. Niiden selostamiseen kirja keskittyy. Kirja kirjoitettu ennen pandemiaa, ja sen perustelut ovat jo kirjan kirjoitusaikana olleet monille tuttuja, ja nyt vielä tutumpia. Vaikka perustelut ovat päteviä, en ole vielä irtisanonut tilejäni SoMessa. Yritän vähentää SoMessa kiistelyä ja keskittyä enemmän kirjojen lukemiseen. Koska tämä on 39. tänä vuonna lukemani ja arvioimani kirja, lienen onnistunut pienessä määrin.

2000-luvun alun Shanghaissa menneisyys ja nykyhetki kohtaavat. Ylikomisario Chen, englantia opiskellut kääntäjästä poliisiksi vaihtanut, saa suoraan ministeriltä tehtäväkseen selvittää, onko nuorella Jiaolla äitinsä ja isoäitinsä peruja Mao-materiaalia, joka voisi uhata puolueen asemaa. Isöäiti kun oli Maon rakastajatar, ja vaikka hänelle kävi turvallisuuspoliisin toimesta huonosti, samoin kuin tyttärelleen, niin jotain vaarallista ilmeisesti on yhä liikkeellä. Chen tarttuu toimeen. Jiao käy tansseissa vanhan miehen palatsissa, joka on ihmeen kaupalla Mao-ajan yli säilynyt yksityisomistuksessa ja jota moni himoitsee. Mukaan tarinaan kietoutuvat Maon omituisuudet, kulttuurivallankumous, kaltoinkohdellut idealistit, ja tietenkin Shanghain mafia. On vauhtia, vaarallisia tilanteita.  Juonen kannalta teos on tavanomainen dekkari. Lukijalle esittellään lukemattomia ihmisiä, joiden suhteet ovat hämäriä. Taustalla poliisiaseman henkilösuhteet sekoittavat tutkimuksia. Chenillä on tietenkin ...