Mane

Kuvassa pöydän äärellä istun äitini sylissä. Kuvan on ottanut isäni, hänellä oli kamera ja salamavalo ja häntä ei näy kuvassa. Pöydän ääressä muitakin, tunnistan heidät vaikka en muistakaan tilaisuudesta mitään, miten noin kaukaa lapsuudesta voisinkaan.  Äitiäni vastapäätä istuu Maire Honkavaara, hänen vieressään jääkiekkodynamo Aarne Honkavaara, isäni työkaveri, liikunnanopettaja ja Kaarilan lukion lehtori. Häntä vastapäätä istunee Honkavaarojen nuorin tytär Kaija, niin arvaisin, koska hän oli todella paljon siskojaan nuorempi.  Kuva on otettu ilmeisesti illallisen aluksi. Pöydällä on juustoja ja voileipäkeksejä, ainakin sinihomejuustoa ja edamia, muita en kuvasta pysty tunnistamaan. Laseihin on kaadettu punaviiniä, jokin pullo on lapsilta (minulta) turvassa ikkunalaudalla. Viini on varmaankin ostettu Alkosta viinakortilla, sehän oli käytössä kansalaisten juomista rajoittamassa vuoden 1970 loppuun asti.  Isäni oli hyvän ruuan ystävä. Aivan erityisesti hän tykkäsi juustoi...

En ole koskaan omistanut auto, mutta kahdesti on auton osto ollut lähellä. Kun sain ajokortin 18-vuotiaana 1986, halusin ostaa auton. Se nyt vaan oli tapana. Kävin koeajamassa vanhaa diesel-mersua, se oli kiva peli, mutta sitten totesin, että jos ostan auton, se vie rahani ja vähentää vapauttani valita mitä teen. Päätin koittaa, josko pärjäisin sekä ilman autoa että lainaamalla isäni autoa. Pärjäsin koko opiskeluajan ja sen jälkeenkin. Hyvin.  Ratissa jo lapsena! Toisen kerran auton ostaminen oli lähelllä 2010-luvulla, kun SIrkku sai ajokortin. Ajattelimme, että hänen olisi hyvä pitää ajotaitoaan yllä ja että se vaatisi auton. Haimme pankista autolainan ja kävimme koeajamassa autoja. Emme löytäneet mieleistä ja ehkä myös totesimme, että auton vuokraaminen saattaa olla helpompaa ja vaivattomampaa ja halvempaa kuin omistaminen. Maksoimme lainan pankille. Sen koommin auton ostaminen ei ole mieleeni tullut.  Olen huomannut, että elämä ilman omaa autoa on aika nastaa. Ei tarvitse k...

Olen niin vanha, että muistan Nokian nousun ja tuhon, tai alamäen. Osallistuin itsekin nousuun, mutta alamäen alkaessa vaihdoin muihin hommiin. Ne olivat hyviä aikoja.  Muista myös Nokian alamäen jälkeisen kuumeisen “uuden Nokian” etsimisen. Se piileskeli milloin peliyhtiöiden konttoreissa, milloin Talvivaaran kaivoksen jävesialtaissa. Lopulta uutta Nokiaa ei löytynyt ja Suomen talous on kehittynyt (tai oikeastaan kasvanut, koska ainoa nykypuheenparressa hyväksyttävä kehitys on kasvu) hitaammin kuin muiden Pohjoismaiden.  Edellistä edeltävä Nokia Uuden Nokian etsijöille kävi kuin Graalin maljan etsijöille. Kovista ponnistuksista ja pontevista poliittisista julkilausimista, takapuolensa kipeäksi istuneista komiteoista ei ollut apua. Sampo jäi takomatta, ja nyt olemme uudessa tilanteessa. Uuden Nokian etsiminen on päättynyt, olemme siirtyneet seuraavalle askeleele, cargo cultin rakentamiseen ja kiivaaseen ulkopuolisen pelastajan odotukseen.  Vetytalous näet tulee ja pelasta...

“Minä kannatan norsua”, sanoi kolmevuotias Markku-veljeni, kun Tampereen kauppahallin lihakauppias kysyi kannattaako veljeni Ilvestä vai Tapparaa.  Isäni (2. rivi, vas) oli jääpallomiehiä 1970-luvun Tampereella oli tärkeätä tunnustaa väriä. Osa lapsista kannatti Ilvestä, osa Tapparaa, ja aivan pieni osa Koovee-joukkuetta. Meidän perheemme, jopa veljeni heti ymmärrettyään mikä ero on Ilveksellä ja norsulla, kannatti Ilvestä, koska Ilveksen mestaripelaaja, maajoukkuevalmentaja ja jääkiekkotilastoinnin isä Aarne Honkavaara oli perhetuttumme, isäni työkaveri. Olisi ollut vaikeata kannattaa Tapparaa.  Lisäksi Ilveksellä oli paljon kivemmat värit: keltainen ja vihreä. Tapparan sininen ja punainen olivat jotenkin tunkkaiset. Ilveksen pipo oli minulle mieluinen, joskus minulla taisi olla Ilveksen takkikin.  Jääkiekko oli Pyynikin kentän, Suomen ensimmäisen tekojääradan, lähellä asuville pikkupojille tärkeä asia. Kävimme usein katsomassa harjoituksia, ja toisinaan otteluitakin. Ot...

Kuvassa poseeraan veljeni kanssa mummulan pihan Mahnalassa Suoniemen tilalla. Seisomme yllättäen mummomme kukkapenkissä, takanamme näkyy jotain isoja valkoisia kukkia, edessä violettejä. Hieman taaempana puskamaisia puita, ne ovat hopeapajuja, jotka muistoissani ovat isoja puita navetalle vievän traktoritien varrella, pihaa rajaamassa. En muista niitä noin pieninä.  Kuvassa näkyvä rakennus on talousrakennus. Ovi avautuu kapeaan tilaan, jossa mummoni säilytti mattoja ja matonkuteita. En tiedä miksi, koska minun mielestäni matot olivat aina siellä ja niitä ei koskaan tuotu sisään asuinrakennukseen. Samassa talousrakennuksessa oli halkoliiteri ja papan työkaluvarasto.  Halkoliiterin edessä, kuvassa veljestäni vasemmalle, oli iso halkopino. Sen viereen tuotiin metsästä puita, jotka sitten ensin pokasahalla tai myöhemmin moottorisahalla pätkittiin ja kirveellä halkaistiin. Tähän puuhaan tarvittiin talkoot, useita ihmisiä, samoin kuin halkojen kantamiseen liiteriin. Liiteristä halko...

Posti toi todistuksen, jonka mukaan olin käräjäoikeudessa lautamiehenä 1.10.2017 - 15.12.2022. Korona-aikana ennen rokotuksia en osallistunut istuntoihin, joten istunnot jäivät aika vähiin, ehkäpä tusinaan.  Käräjäoikeuden istunnossa lakia tulkitsevat ja syyllisyydestä päättävät käräjätuomari ja kaksi maallikkotuomaria eli lautamiestä. He voivat olla yksimielisiä, kuten yleensä käy, tai erimielisiä, jolloin eri mieltä olevan pitää laatia virallinen selostus. Istunnoissa, joissa minä olin, kaikki kolme tuomaria päätyivät syyllisyyden suhteen yksimielisyyteen. Tuomion pituus selvisi ammattituomarin ehdotuksesta, jonka hän määritti ennakkotapausten ja lakikirjan mukaan.  Lautamiehet valitsee kaupunginvaltuusto kunnallisvaalien tulosten mukaisessa suhteessa. Helsingissä on siis eniten kokoomuslaisia lautamiehiä. Minä olin vihreä lautamies. Puoluekanta varmaan vaikuttaa jotenkin, joskaan sitä ei koskaan tuotu esille.  Entä millaisia tapauksia minulle arvotuissa istunnoissa käs...

Isäni työskenteli opiskeluaikoinaan 1950-luvun alussa kesät Stuttgartissa Mersun tehtailla. Saksa oli yhä osin raunioina sodan jäljiltä, mutta talous oli nousussa, palkat valuuttakurssien vuoksi hyvät, ja saksalaista filologian opiskelevalle Saksassa oleskelu oli luontevaa ja opettavaista. Työ sen sijaan oli vaarallista, onnettomuuksia tapahtui alkeellisissa tehtaissa usein: nosturista pudonneet levyt leijailivat, happipullot räjähtivät, etc. Isälleni ei onneksi sattunut mitään.  Mersun tehtailla isäni tapasin häntä hieman vanhemman Erhard Erkin, pitkän miehen, joka oli sodan jälkeen viettänyt tovin vankileirillä Englannissa. Isäni ja Erhardin välille syntyi ystävyys, joka kesti pitkään, osin meiltä lapsilta piilossa, kirjeissä, puheluissa. Miehet tapasivat harvoin, koska isäni ei syntymäni jälkeen matkustellut kuin harvoin. Erhard teki isälleni 50-vuotiaslahjaksi kuparista pakotetun Suomen vaakunan, joka roikkuu yhä lapsuudenkotimme seinällä isän vanhempien seinäkellon yläpuolella...

“Jos sijaltain en nousisi, taivaasi ota luoksesi”, kuului lapsuuden iltarukoukseni. Ihmetteli mitä tekemistä sialla ja taivaalla ja nousemisella on keskenään. En koskaan oppinut uskomaan jumalaan, mihinkään sen muotoon, kotona ja koulussa uskonnontunnilla kuulemani tarina eivät vakuuttaneet, en tuntenut tarvetta yliluonnolliselle. En koe vieläkään.  Yhteisöön kuulumiseen sen sijaan olen aina tuntenut tarvetta, tarvetta tavata ihmisiä, saada uusia ystäviä ja oppia heiltä ihmisyydestä. Niinpä teininä halusin ehdottomasti rippileirille, ehkä halusin myös pois kotoa pariksi viikoksi. Joka tapauksessa hain seurakunnan Lapin-leirille, jolle alunperin ei pitänyt monen tutun lähteä, mutta jonne sitten moni lähtikin, ehkä muutkin halusivat kauas vanhemmistaan.  Muutaman tapaamiseen jälkeen nousimme bussiin ja matkasimme kauas lappiin, Jerisjärvelle (muistaakseni). Perillä meitä odotti leirikeskus. Pihan ympärillä rakennuksia, yhdessä makuutupamme, sen vieressä ruokala samassa rakennuks...

Anne Tylerin uusin romaani French Braid ilmestyi juuri suomeksi nimellä Ranskalainen palmikko. Teos sai muun muassa Helsingin Sanomissa hyvän arvion, joten kun sain kirjan käsiini, päätin sen lukemiseen pari iltaa käyttää. Kirjassa on vajaat 250 sivua, joilla isoin kirjaisimin etenevä tarina elää. Kirja on esineenä miellyttävä, iso ja keveä.  Kirja alkaa nuoren parin vierailusta miehen vanhempien luona Baltimoressa. Vierailu on lyhyt, koska nainen haluaa illaksi kotiin Philadelphiaan, mutta menee melko hyvin, nuorten elämä on iloisen auvoista. Nainen tapaa asemalla serkkunsa, jota ei ole nähnyt aikoihin, tilanne on kiusallinen, mies ei tajua mikä on pielessä. On vuosi 2010.   Tarina palaa ajassa taaksepäin 60-vuotta, parin sukupolven taakse. Alussa tapaamamme naisen esivanhemmat ovat viimein, kymmenien vuosien raatamisen jälkeen, päässeet kesälomamatkalle. He matkaavat järven rannalle vuokramökille, jossa tapahtuu tavanomaisia kesäasiota: syödään voileipiä, uidaan, otetaa...

Kati Outisen uraan keskittyvässä näytössarjassa oli tänään (27.3.2023) kaksi Eija-Liisa Ahtialan ohjaamaa teosta: Missä on missä (vuodelta 2009) ja Marian ilmestys (vuodelta 2011). Ensimmäinen kertoo runoilijasta, joka lukee Algerian sisällissodassa tapahtuneesta joukkomurhasta, jossa ranskalaiset ihan syyttä suotta tappoivat kymmeniä siviilejä öiseen aikaan. Jälkimmäinen kertoo Marian ilmestyksiä käsittelevän näytelmän/elokuvan tekemisestä.  Missä on missä on hurjan intensiivinen elokuva. Tarina on järkyttävä, sisällissodan/vapaussodan tapahtumat tuodaan alussa esiin unenomaisina, mutta realistisina, sen jälkeen teoksessa runoilija (Outinen) yrittää keskittyä kirjoittamaan teosta tapahtuneesta, ja myös toisesta todella tapahtuneesta veriteossa, jossa kaksi poikaa tappa kolmannen. Elokuvassa on mukana arkistokuvaa sodasta, sodista. Teos on kokonaisuudessaan leikattu neljään samanaikaisesti näkyvään ruutuu, joiden välillä tapahtumat liikkuvat. Teoksessa on myös uskonnollinen taso, j...

Roihuvuoren HRH:n Sunday Night Music Clubin vieraaksi oli saapunut Laura Moisio Tampereelta. Moisio on 5 levyä julkaissut, Emma-palkinnon saanut, laulaja ja lauluntekijä. Musiikillisenä ignoraamuksena en tunne Moision musiikkia. Päätin suhtautua avoimesti, kuten aina.  Myöhästyin keikan alusta. Kun saavuin, salista tuli rauhallista musiikkia ja kaunis lauluääni. Moisio esitti vuoronperään omia ja lainaamiaan kappaleita, molemmat soivat kauniisti. Moision tapa käyttää ääntää on erikoinen, omissa kappaleissaan yllättävä. Ensin luulin, että hän laulaa nuotin vierestä, mutta sitten tajusin hänen käyttävän ääntään hieman samaan tapaan kuin vaikkapa Amy Winehouse tai Björk, ja aloin nauttia. Äänen korkeuden nopeat vaihtelut sopivan mielestäni hyvin kappaleiden sanomaan.  Keikka ei kestänyt kauaa ja loppui kauniiseen versioon tunntusta käännösiskelmästä. Kuuntelese se Instastani .

Makasin lueskelemassa sängylläni joskus 1980-luvun puolivälissä. Isäni tuli kotiin. Tiesin, että hän alkaa ensimmäisenä tiskaamaan, se oli mielipuuhaansa, joten tsekkasin kellosta kuinka kauan hänellä menee oven avaamisesta tiskinpyödän ääreen: 27 sekuntia. Pidin sitä melkoisen reippaana toimintana. Hieman nolotti vaan makoilla lukemassa. Isäni oli oppinut isältään, että astiat pitää korjata pöydästä aterian jälkeen. Isoisäni, ukkini, oli tunnettu nopeudestaan: tätini mukaan ukki vei lautasen pöydästä tiskialtaaseen välittömästi, kun joku oli lopettanut syömisen, tai joku oli vaikkapa alkuruuan syönyt. Joskus ukki oli kuulemman viemässä lautasta jo ennen kuin oikeastaan olisi ollut asiallista.  Ja nyt minä teen samaa. Huomaan, että minuun iskee vastustamaton halua kantaa lautaset tiskikoneeseen heti, kun niiltä ei syödä. Nautin suuresti tiskikoneen täyttämisestä, likaisten lautasta piilottamisesta. Tiskikoneen tyhjentäminen tuottaa vähemmän nautintoa.  Käsin tiskaamisesta...

Taloyhtöissämme on myynnissä asunto, valoisa, vaalea, avara. Katselen kuvia ja minulla on tunne, että asunto ei ole koti, jotain puuttuu. Ja sitten ymmärrän: yhdessäkään huoneessa ei ole kirjahyllyä, koko asunnossa ei näy yhtään kirjaa. Miten ihmiset voivat elää ilman kirjoja, eivätkö heidän aivonsa surkastu ja lukutaitonsa romahda? Elämäni tärkeitä kirjoja vuonna 1987 Tiedän kyllä, että nykyisin kaikki maailman kirjat ovat saatavissa muutamalla kännykän näytön pyyhkäisyllä. Mutta lukevatko ihmiset? Tai edes kuuntelevat? Ottavatko lapset kännykästään esille mieluummin kirjan, edes joskus, kuin pelin?  Ja onko netin algoritmi pätevämpi kuin kirjat hyllyyn valitseva vanhempi?  Lapsuudenkodissani, samoin kuin vanhempieni lapsuudenkodeissa, olohuoneessa (salissa, isossa kamarissa) kunniapaikalla seisoi kirjahylly. Sama juttu kaikilla ystävilläni, heidän kodeissaan, aivan riippumatta sosiaaliluokasta: tehtaanjohtajat, opettajat, putkimiehet, poliisit, rakennusmiehet, maanviljelijät...

Makaan isäni oikealla puolella, veljeni vasemmalla, vanhempien parisängyssä. Isä lukee meille ääneen kirjaa, en muista mitä, ainoastaan tunnelman, hetken turvallisuuden. Muistan kirjan ihmeellisyyden: siinä oli kuvia ja niiden vieressä jotain, joista isä osasi meille kertomuksen kertoa. En ole aivan varma muistikuvasta, koska muistan myös äitini paljon myöhemmin kertoneen miten isäni tykkäsi lukea meille tuntikausia.  Toinen varhainen muistikuva kirjoista: meillä oli kirja, jossa kertoi ammateista. Kirja oli suuri, sen sivuilla kuvia putkimiehestä, poliisista, opettajasta ja niin edellen - ja lyhyt kertomus mitä kukin heistä tekee. Muistan tutkineeni kirjaa lukemattomia kertoja, miettineeni mikä minusta tulisi, miksi haluaisin tulla. Pihalla kuorma-autoaan peruutteleva roskakuski vei kyllä voiton.  Jossain vaiheessa opin lukemaan. En tiedä osasinko jo ennen koulua vai opinko vasta siellä. Ensimmäisen luokan aika on muistoissani yhä sumea, mutta muistan miten minulla oli vaikeu...

Roihuvuoren Riossa on kerran kuukaudessa lauantai-iltaisin jamit, joissa roihuvuorelainen muusikko esittää mitä haluaa. Tarkoitus on antaa tilaa muusikoille pitää hauskaa ja yleisölle, kylämme asukkaille, nauttia musiikista. Samalla kahvila saa myytyä olutta ja viiniä, mikä on hyvä homma kaikin tavoin. Tilaisuuden nimi on Roimuru-klubi, elo Roihuvuoren muusikkojen ja runoilijoiden klubi. Maaliskuun 25. päivä Roimuru-klubilla esiintyi Kimmo G, paikallinen monilahjakkuus. Talvisin Kimmo G soittaa rumpuja hupiyhtyeessä, joka soittaa perinteisiä joululauluja punkiksi. Tänään hän soitti akustista kitaraa ja lauloi suomeksi sanoittamiaan tunnettuja pop-klassikoita.  Kimmo G:n käsittelyssä klassikot muuttuvat cover-kappaleista uusiksi tulkinnoiksi. Sanoitukset muuttuvat suorista käännöksistä ällö-realistiksiksi kuvauksiksi alkoholismista, syrjäytymisestä. Niitä voisi tulkita hyvinvoivan ihmisen ylenkatseeksi, mutta Kimmo G:n tapa esittää on empaattinen, laulujensa päähenkilöitä kunnioitta...

Suomi hankki ennen toista maailmasotaa kaksi panssarilaivaa, Pentilän mukaan meritaisteluihin liian hidasta ja jäissä kulkemiseen kykenemätöntä, pikemminkin kelluvaa linnoitusta. Laivoilla oli noin 400-henkinen miehistö, 4 isoa tykkiä, 8 keskikokoista ja useampia pieniä konetykkejä. Laivoilla oli sen aikainen tulenjohtojärjetelmä, ja muutenkin ne olivat aikansa tuotteita.  "Väinömöisen tykit puhuvat" Penttilän kirja kertoo laivojen tarinan kronologoisesti: talvisodassa laivat puolustivat olemassaolollaan Ahvenanmaata, viettivät suuren osan ajastaa Föglön selällä liikuskellen. Neuvostoliitto yritti lentopommituksin upottaa laivat, mutta pommit menivät aina ohi. Sodan loppuvaiheen panssarilaivat viettivät Turun satamassa ja suojasivat Turkua ilmapuolustuksen apuna.  Jatkosodassa panssarilaivat jatkoivat ajeluaan rannikon tuntumassa. Meri oli miinoitettu, ilmasta uhkasivat Penttilän mukaan ryssän pommikoneet. Suomen liityttyä Saksan rinnalle, ja Saksan tarvitessa apua Viron saa...