Without ever reaching the summit / Paolo Cognetti

Matkakirja on vaikea laji. Jos kirjoittaa mitä matkalla tapahtuu, päivästä toiseen samaa, lukija kyllästyy. Jos taas kirjoittaa jostain muusta kuin matkastaan, matka katoaa, ja kirjan peruste on kyseenalainen. 

Hyvä matkakirja kertoo matkasta, siinä on mukana hieman eksotiikkaa, tai ainakin siinä nähdään jotain uutta, ainakin lukijalle. Matkakirjassa ovat mukana muut matkakirjat, edellisten matkailijoiden kertomukset, jotka viitoittavat tietä ja joihin voi verrata näkemäänsä. Kirjassa on hyvä myös olla mukana matkakumppaneita, joiden kanssa kirjassa voi tapahtumia ihmetellä. Jos kirjassa on vielä mukana koira tai jokin muu seurueeseen liittyvä eläin, kirja voi olla lähes täydellinen. 

Cognettin kirja on lähes täydellinen. Hän lähtee ystäviensä Remigion (lapsuudenystävä Alpeilta) ja vasta tapaamansa Nicolan, kuvataiteilijan, kanssa Nepalin ja Kiinan rajalle, Dolpon alueelle reitille, jonka on 40 vuotta aiemmin kulkenut lumileopardia etsinyt kirjailija Matthiessen, jonka kirjaa Cognetti lukee ja johon hän näkemäänsä vertaa. 

Lumileopardi ei näyttäydy, sen saaliseläimen siniset lampaat kylläkin. Seurueessa on kymmenisen muutakin ja joukko avustajia, ja siihen liittyy koira, joka osoittautuu persoonalliseksi. 

Matkan noustessa vuorille Cognettin kerronta tiivistyy. Ensin katoavat sivuilta matkatoverit, sitten Matthiessenin kirjan kolmen lukukerran jälkeen, vähitellen Cognetti itsekin katoaa, jopa joutuu muistinsa menettämään. Ja sitten vähitellen, muutaman viikon jälkeen, paluu vuorilta, verkkoon liittyvät kännykät, ja tarinaan palaavat ystävät, koira katoaa. 

Kirja kertoo siis Nepalin rajaseuduista, niiden ihmisistä, vuoristossa kulkemisesta. Tarina on pitkä kävely, sen vaikeudet, mutta Matthiessenin kirjan mukanaolo tuo siihen yleisempää, ja vuorilla tavattu englantia puhuva opettaja poistaa menneen maailman lumouksen. 

Koska pelkään korkeita paikkoja enkä koskaan voisi matkustaa vuorille, luen muiden kertomuksia. Tämä on oli niistä parhaita.