Mane

Louis (Eddy) jatkaa elämänsä, perheensä kertomusta tällä kertaa äitinsä näkökulmasta. Samalla hän jatkaa köyhyyden, toivottomuuden ja erityisesti väkivallan tutkimista sekä omakohtaisena kokemuksenaan että yleisemmin sosiologina.  Kirja on lyhyt, reilut 100 sivua hyvin väljästi ladottua tekstiä, ei varsinaisesti romaani, novelliksi liian pitkä. Essee varmaankin.  Louisin elämän pääpiirteet: syntyminen köyhyyden, alkoholismin, väkivallan riivaamaan perheeseen ja Ranskan syrjäseudulle, oman homoseksuaalisuuden tajuaminen jo nuorena, loputon kiusaaminen ja häpeä ja nöyryyttäminen koulussa, ja sitten pelastuminen 50 kilometrin päähän lukioon, yliopistoon ja lopulta näistä kertovien kirjojen myötä kansainväliseen kuuluisuuteen, pois perhettään kiusanneesta kierteestä. Nämä tunnemme aiemmista kirjoista.  Tällä kertaa tutkimuksen keskiössä on Loiusin äiti, joka sai juopon miehen kanssa lapsen jo 18-vuotiaana, sitten toisen, väkivallan ja alkoholismin vuoksi jätti miehen vain pää...

Kun Marco Kosonen täytti 50 vuotta ja juhli soittamalla trumpettiaan Shadowplay-yhtyeensä kanssa Tavastialla, hän päätti vielä elää 70 vuotta. Kosonen kertoo uudessa kirjassaan ensin päätöksensä taustat (pääosa tavoitteista saavutettu jo, 70 vuotta on riittävän pitkä, ja 20 vuotta tuntuu sopivalta).  Kososen asenne elämään on rauhallinen, hän on tyytyväinen mihin on päätynyt, mitä on elämässään tehnyt, ei pyri keräämään rahaa tilille (“olen epäonnistunut, jos tilillä on kuollessani paljon rahaa”). Kun lukee hänen ajatuksiaan, joista ehkä tulee mieleen buddhalainen elämänasenne, ja vertaa sitä ajassamme vallalla olevaan tapaan aina pyrkiä hankkimaan enemmän ja pysymään nuorena loputtomiin, ilahtuu ja haluaa lukea eteenpäin.  20 jäljellä olevan vuoden aikana Kosonen halusi kuitenkin käydä katsomassa paikkoja, joissa ei ollut vielä ollut ja vielä kerran pari palata Kamputseaan, jossa hän taannoin pyöritti muutaman talven ajan baaria. Kertomukset matkoista ovat kirjan yksi juonne....

  Oikeassa elämässä vietän aikaa fiksujen, hyväntahtoisten, hyvätapaisten ja ystävällisten ihmisten kanssa. Elämä ja kanssakäyminen on ihanaa. Olen onnellinen. Netissä joudun heti tekemisiin tyhmien, pahantahtoisten, huonotapaisten ja vihamielisten ihmisten kanssa. Kanssakäyminen pahoittaa mielen, ahdistaa, elämä tuntuu valuvan hukkaan. Lisäksi netti on täynnä tyhmää, pahantahtoista ja huonotapaista tekoälyn tuotetta. Silkkaa paskaa. Taidan olla tyhmä kun netissä ja eritoten sosiaalisessa mediassa vietän aikaani. En halua olla tyhmä, en halua voida pahoin. Sen vuoksi vähennän sosiaalisen median käytön valokuvien postaamiseen Instaan. Ajatteluni tallennan päiväkirjaani ja blogiini, jota kukaan ei onneksi lue eikä varsinkaan kommentoi. Toivotan kaikille hyvää elämää muualla kuin sosiaalisessa mediassa. Minun osaltani sosiaalisen median aikakausi on nyt lopullisesti ohi.

No nyt pärähti sellainen kirja, että vaikka se on aivan käsittämätön eikä sen tapahtumista oikein saa mitään selvää, se silti on täynnä ratkiriemukkuutta ja viisauksia, osuvia oivalluksia.  On jokin aika tulevaisuudessa, ei ehkä kovin kaukana nykyisyydestä, tai ehkäpä sittenkin menneisyydessä. Aikamääreet ovat ristiriitaisia. Viron Viljandissa pikkurikolliset, muusikot ja juopot yrittävät pärjätä vieraan vallan miehityksen alla. Kaupunkiin ja Saksasta sotasaaliina roudattu raitiotie ja ratikat, joissa kirjan päähenkilö harjoittaa ammattiaan eli taskuvarkauksia. Homma pitää hänet leivät syrjässä.  Päähenkilön kavereina on muun muassa beatles-fanaatikko, joka hittimittarimiehen kanssa suunnittelee kaupunkiin beatles-temppeliä. On myös salaperäinen pienenpieni muusikko, joka ilmestyy kesken temppelisuunnittelusession. Ja sitten on naisia, jotka ovat myös juoppoja, mutta silti pystyvät pitämään velikullistaan huolta. Tähän kaiken keskelle ilmestyy jostain ylösnoussut Gogol, joka h...

Pieni kylä, ehkäpä kollektiivinen maatila, maassa, jossa talous on menoss alaspäin, tilan toiminta hiipumassa, ihmiset jumissa ja jurrissa. On syksy, sataa, pimeää ja ihmisten mielet matalalla, krapula vaivaa unisia. Mies herää kirkonkellojen soittoon vaikka kirkko on jo aikaa sitten sortunut ja läheisen kaupungintyngän kellot eivät voi kuulua. Mistä on kyse? Kaupungissa kaksi maankeirtäjää on joutunut poliisiasemalle. Heitä uhkaa vankila jolleivat ilmoittaudu parin päivän päästä hankittuaan tietoja. Kiertäjät peloissaan matkalle sateeseen, päätyvät tilalle, jossa ovat aiemmin käyneet ja jossa heillä on armahtajan tai ainakin hyväntekijän maine. Sataa yhä, tilan ihmiset kokoontuneet baariin, juovat nukkuvat tappelevat tanssivat huoraavat, teksti on ahdistavaa todellista.  Ja sitten tapahtuu kaikenlaista, mutta lukijan on oltava armelias, annettava kielen viedä mennessään, tapahtumat menevät kerrassaan merkillisiksi, lapsen kuolemakin sateessa hypotermiaan on vain sivuseikka, pontik...

  Ikä vai Zeitgeistko minua vaivaa? Ennen, siis nuorena, olin innoissani kun rahaa oli pankissa (tai kotona seteleinä sossua piilossa) sen verran, että saatoin kuukauden matkustella. En miettinyt sen pidemmälle, luotin että rahaa löytyy jostain matkan jälkeen lisää. Aina sitä jostain löytyi! Nyt tilillä on rahaa usean kuukauden matkoihin. Ei ole mitään syytä huolestua, objektiivisesti voisin ottaa lungisti vuosia. Vaan ei. Subjektiivisesti olen huolissani. Pelkään, että en enää saakaan lisää rahaa, en pääse enää töihin. Huolestuneena aamusta aloitan päiväni. Mistä tämä johtuu? Kokemusta ja osaamistakin on enemmän kuin ikänä, pystyisin tuottamaan töissä asiakkaille ja työnantajalle enemmän arvoa kuin ikinä (per aikayksikkö eli per palkkaeuro). Olenko vanhentuessani tullut varovaiseksi ja pelokkaaksi? Vai onko ajassamme vallitseva epätoivo pilannut minut?

Jopas nyt kirjan lykkäs! En useinkaan jätä kirjaa kesken, en vaikka en siitä mitään ymmärtäisi. En jättänyt tälläkään kertaa, mutta tunnustan lukeneeni viimeisen kolmanneksi sellaillen, koska en todellakaan ymmärtänyt mitään. Selailu ei varmaankaan lisännyt ymmärrystä.  Vaan asiaan. Suomi on jotenkin voittanut Venäjän ja saanut kaupan päälle Viron hallintaansa. Virolainen taskuvaras Opitovits vapautuu Tampereen vankilasta, tapaa ystävänsä Hinkkarisen ja yhdessä päätyvät kännissä varastamaan Leninin museostaan. Lenin saa olutta ja herää henkiin vaikka onkin rautatappi perseessä oleva vahanukke. Sankareille tulee äkkilähtö kotiin Viroon, moisia varkaita ei Mansessa katsella.  Perillä Tartosssa Leninin kaksoisveli parantaa sairaita ja on jopa väleissä kaupunkia hallitsevien kissojen kanssa. Kissat ovat isoja, raakalaismaisia ja pakottavat ihmiset piileskelemään kapakoissa päiväkausia.  Ja sitten alkaa tapahtua. Ties mitä, en kertakaikkiaan ymmärtänyt. Kaikenlaisia kummallisi...

Suosikkitietokirjailijani Mari Koistinen on julkaissut useita kiinnostavia ja opettavaisia kirjoja. Taannoinen kirja ruokaväärennöksistä muistutti, että oikealta näyttävä (ja jopa maistuva) ruoka voi olla kuin kakku: päältä kaunis, silkko sisältä. Kaupassa käyminen varsinkin ulkomailla ei ole koskaan ollut ennallaan sen jälkeen.  Uusimmassa kirjassaan Koistinen sukeltaa sattumien maailmaan. Monet päivittäin käyttämämme esineet ja tuotteet aspiriinista varfariinin kautta viagraan, post-it-lapuista pikaliiman kautta moottorisahaan ja antabuksesta teepusseihin on joko keksitty sattumalta muita asioita tutkittaessa tai otettu kehittämisensä jälkeen uuteen, yllättävään käyttöön.  Keksintöjen historiassa tutkijoiden sormet ja kieli ovat usein olleet keskeisiä. Ei ole kerta eikä kaksi, kun tieteilijä on laboratoriossaan tai kotiin palattuaan nuollut sormiaan (kukapa sitä käsiään pesisi!) ja huomannut niiden maistuvan makealta tai maailman menevän kummalliseksi. Eikä ole kerta eikä to...

Joskus 1980-luvun puolivälissä odottelin bussia Tampereen Epilässä, oli pimeä ilta. Paikalle kävelee laiha ukko verkkareissa silmät leimuten. Turkkahan se siinä. Oli aivan samanlainen kuin olin telkkarista ja lehdistä oppinut hänen tuntemaan, siis näöltä. Itsensä kuva.  Muuta muistoa minulla ei Turkasta olekaan. Synnyin liian myöhään nähdäkseni hänen ohjaamiaan näytelmiä 1970-luvulla maakuntateattereissa ja myöhemmin Helsingissä. En myöskään ehtinyt näkemään hänen ohjaamiaan näytelmiä Teatterikorkeakoulussa 1980-luvulla. Ja koska olin punkkari, en katsonut Seitsemää veljestä enkä Kiimaisia poliiseja telkkarista. TV oli boikottissa, musa ja kirjat ja bailaaminen veivät huomioni.  Siksi tartuinkin innokkasta Kai Häggmanin kirjoittamaan Turkasta kertovaan kirjaan. Nyt voisin oppia mikä Turkka oli miehiään ja mitä hän teki ja miten aikalaiset hänet kokivat jä näkivät. Kirja ei petä, se kertoo Turkan elämän tarkassa aikajärjestyksessä isoisistä aina kuolemaan asti kertaakaan lipsum...