Mane

Tarina on tuttu. Mies (Kaapo) on menossa naimisiin, häät ovat pitämistä vaille valmiit. Sitten käy ilmi, että morsian ei olekaan mieluinen vaan vanha suola janottaa. Tällä kertaa suolainen on vanha lukiokaveri (Elias), bändikaveri, joka saapuu esittelemään häiden jatkopaikkaa. Aluksi häiden järjestelyistä vastaava Kaapon sisko Amanda ei ymmärrä missä mennään, mutta vähitellen asioiden laita paljastuu.  Tarina on tuttu, häitä on teatterin (ja elokuvan) historiassa peruttu tuon tuostani. Eihän onnistuneista häistä oikein ole näytelmän aiheeksi. Siispä mitä uutta tässä? Esityksen viehättävyys syntyy sen sijoittumisesta tilaan. Tila, jota Kaapo ja Amanda ovat katsomassa on sama tila, jossa esitys tapahtuu. Elias on tilassa töissä. Tällä kertaa esitys taphtui Lepakkomies-baarin keikkatilassa, mistä näyttelijät hieman improvisoiden saivat paljon huumoria yleisön naurattamiseksi. Yleisö sai olla mukana näytelmässä, osallistua sen kulun ohjaamiseen vastaamalla näyttelijöiden (hahmojen) kys...

En ymmärrä valitusta joukkoliikenteen kalleudesta. Jatkuvatilauksinen AB-vyöhykkeen kausilippu maksa 2 euroa päivässä. Se on kyllä todella vähän vapaudesta hypätä mihin tahansa mainioon joukkoliikennevälineeseen, joiden luo ei ole missään pitkä matka. Esimerkiksi meillä Roihuvuoren lähiössä bussipysäkille on 150 metriä, metroon kilometri ja ratikkaan saman verran. Joukkoliikenne palvelee lähes ympäri vuorokauden vuoden kaikkina päivinä.  Päivän kävelyt Parilla eurolla saa siis matkustaa vapaasti. Koska kaupungissa on paljon nähtävää, kaupunkilainen myös matkustaa paljon: töihin, elokuviin, kauppoihin, kahviloihin, ravintoloihin, kirjastoon, baareihin, teattereihin, liikuntapaikoille, ja niin edespäin. Kaupunkilainen ei ole maalainen eikä pysyttele kuin harakka kotinsa liepeillä vaan varisten tavoin tutkii ympäristöään. Vähävaraisille (toimeentulotukea saaville ainakin) ja vain peruspäivärahaa saaville työttömille 60 euroa kuussa voi olla paljon. Heille soisin kaupungin antavan ilma...

Suomessa jo 20 kertaa konseroinut kontrabasisti Claude Tchamitchian saapui tällä kertaa Vapaiden äänten 30-vuotisjuhliin. Juhlakonsertti järjestettiin Hietsun palviljongissa osana Hietsu is happening -tapahtumasarjaa. Hietalahden uimarannan vanha paviljonki on intiimi konserttisali, jossa akustinen musiikki soi kivasti puisten seinien ja yleisön vaimentamana. Pari ongelmaa salissa on: ilmastointi ei toimi ja tuolit narisevat. Tänään ongelmat eivät haitanneet. Tchamitchian esitti ensin oman teoksensa In Sprit. Se on erityisellä tavalla viritetyllä kontrabasolla soitettava armenialaisvaikutteinen teos, jossa soittimesta otetaan kaikki irti hennoista näppäilyistä matalaan möyrintään. Välillä jousella soitaessaan Tchamitchian saa soittimen elämään aivan kuin ääni tuli jonkin elektronisen loopin kautta. Vaan niin ei ole. Kyseessä on matalien kielten soiminen melodian taustalla, ja taitavan muusikon keinot saada kielet elämään. Virityksessä kuului välillä erikoisia riitasointumaisuuksia, j...

 Olen huomannut, että työssäni joudun (tai saan, kummin vain) puuhata abstraktien asioiden parissa teköälyjen avustamana toisinaan yksin, toisinaan yhdessä kollegoiden kanssa. Töiden vastapainoksi, tekoälyn hyvin dokumentoidun älyllisen laiskuuden ja ajattelu-, luku- ja kirjoitustaidon heikkenemisen varalta haluan käyttää vapaa-aikani monimutoisesti kulttuurin parissa. Siksi ensi viikollakin olen jo varannut itselleni kaikenlaista. Maanantaina Hietsun paviljongissa Vapaat Äänet 30 vuotta: Claude Tchamitchian  Charles Gilin  vuonna 1996 perustama agentuuri juhlii 30-vuotista taivaltaan Helsingissä 26. lokakuuta Hietsu is Happening! -tapahtuman järjestämällä konsertilla. Kontrabasisti  Claude Tchamitchian  esittää sooloteoksensa In Spirit ja on säveltänyt kuudelle kontrabassolle uuden teoksen  "Vuorten  kuoro" , jonka esittävät viisi merkittävää suomalaista basistia ja hän itse. Mukana ovat basistit  Ville Herrala, Jori Huhtala, Uffe Krokfors, Antti...

Rosebud lahjoitti minulle lipun Kirjamessuille. Olen siitä kiitollinen. Tänään sunnuntaina, messujen viimeisenä päivänä, osallistuin minäkin kirjojenystävien vuosittaisiin kokoontumisajoihin. Olin kyllä vuosi sitten päättänyt, etten enää mene messuille tungeksimaan. Viime vuonna näet kävin messuilla lauantaina, jolloin siellä ei pystnyt kahta metriä liikkumaan pysähtymättä tai törmäämättä muihin. Tungos oli sietämätön.  Tänään tungos oli siedettävä, paikasta toiseen, siis kustantajien alueiden välillä, pystyi siirtymään mukavan ripeästi. Kustantajia oli paljon, jokaisella heistä paljon kirjoja myytävänä. Messujen suurin ongelma (jos tungosta ei lasketa) on juuri tämä kustantajakohtaisuus. Yleensä näet tykkään ostaa kirjoja hyvin kuratoiduista kirjakaupoista ( Rosebud , Söderbokhandeln Tukholmassa, London Review Bookstore , Dussman Berliinissä, Strand New Yorkissa, muutamia mainitakseni), jossa usean kustantajan kirjat ovat aiheittain vierekkäin, sovussa. Ostin silti yhden kirja...

Keväällä 1990 Satumaa-yhteisömme vuokrasopimus Topeliuksenkadun asuntoon päättyi. Asunnon omistava lääkäripariskunta oli palaamassa työkomennukselta Afrikasta. Yhteisöelämä oli sujunut mukavasti ja osa porukasta halusi jatkaa. Etsimme uutta asuntoa, talous ei ollut vielä romahtanut eikä vapaita, kohtuuhintaisia ja suuria asuntoja ollut paljon. Saimme tietää, että Mesta Oy oli ostanut kaksi rakennusta Lauttasaaresta, Lahnalahdentieltä. Toinen oli puinen huvila, toinen kivinen kuutiomainen funkkistalo. Saimme alustavan lupauksen vuokrasopimuksesta, mutta sitten yhtäkkiä Mesta Oy peruikin lupauksensa. Heidän piti aloittaa rakennusten purkaminen ja uusien rakentaminen tontille. Voittoa oli tiedossa heille!  Meille taas tästä syntyi pulma. Missä asua? Onneksi kaikki meistä löysivät kesäksi asumuksen ystävien luota (minä ja PG Pasilasta yhteisöstä, jossa kolmiossa lopulta asui 6 hippiä, oli kunnollista meininkiä), muut ties mistä. Mesta Oy antoi meille tavaroittemme säilytyspaikaksi auto...

Rankassa on taas mellakoitu. Kouluissa (vähemmän onnekkailla alueilla, niillä jostain Eduard Louis kertoo kirjoissaan ja joista kertoi muun muassa elokuva Le Haine) on puutetta opettajista, rakennukset ovat huonoja. Niinpä opiskelijat lähtivät periranskalaiseen tapaan kaduille kertomaan valtaapitäjille, että jo riittää. Montaa muutakin harmittaa Ranskassa taloustilanne, luokkayhteiskunta ja ihan muutoin vaan. Niinpä kaduilla on nähty perinteistä ranskalasita meininkiä, lasinsiruja, tulta, vesitykkejä, kyynelkaasua.  Ranskan vastarintaliikkeen veteraani, ihmisoikeuksien julistuksen kirjoittamisee osallistunut Stéphanie Hessel, kehoittaa kirjasssaan Vastarintaan nuorisoa suuttumaan. Hänen mukaansa suuttuminen on toiminnan, vastarinnan edelltys. Vastarinnalle on Hesselin mukaan syytä: ilmasto, Palestiinan tilanne, ja luokkayhteiskunnan epäreiluus. Vastarinnan edelltys on suuttumus, mutta suuttumuksen ei saa antaa johtaa väkivaltaan, joka on aina väärin (paitsi ilmeisesti ei ollut nats...

Muistan miten istuin pulpetissa Aleksanterin peruskoulun ala-asteella vuonna 1981. Suomi oli juuri päättänyt ottaa pysyvästi käyttöön kesäajan, ja meitä viidesluokkalaisia oli pyydetty (tai kuten koulussa tapahtuu: käsketty) kirjoittamaan kesäajasta aine. Muistan miten vaikealta se tuntui, minulla ei ollut asiasta mielipidettä. Miten minulla olisikaan voinut olla? Eihän pikkupojille pimeys ja valkeus ja niiden vaihtelu merkitse mitään. Aina on virtaa seikkailla, leikit vaihtevat valon määrän mukaan. Vaan ainekirjoitus ei oikein onnistu, jos kirjoittaa että “ihan sama”. Oli pakko keksiä jotain. En muista tarkalleen mitä keksin, mutta muistan ottaneeni vastustavan kannan. Vastustaminen on aina minulle helpompaa kuin kannattaminen. Perusteiksi keksin muistaakseni kaikenlaisia näsäviisauksia kustannuksista ja vaivalloisuudesta.  Ei siinä hyvin käynyt. Sain aineesta noin seiskan, mikä minulla luokan priimuksiin jo nousseena oli pettymys. Samoin muuten kävi toisessa ylioppilasaineessa, j...

Lavalla kaksi muusikkoa. Ikiaikaisten Hammondin sähköurkujen takana istuu hyvinsyöneeltä Väinämöiseltä näyttävä mies, Nieminen, jolla on koko ajan hymynkare silmissään, aivan kuin haluaisi virkata jotain hauskaa. Lavan toisella laidalla pienempi mies, Litmanen, alkaa takoa rumpujaan kuin Lemminkäinen Sampoaan. Ilmoille nousee jazzin, bluesin, discon ja bossanovan sekoitus, urut laulavat rumpujen sekaan matalaa rytmiään ja korkeaa melodiaa.  Kumpikaan miehistä ei laula, ketään ei lauleta suohon eikä pyödän alle, mutta lähellä on, että kaksikko laulaa yleisön pöydille tanssimaan. Ainoastaan yleisön harmahtava keski-ikäisyys estää yleisön ja pöytien liiton. Yleisö kuitenkin noudattaa Niemisen isoilla kämmenillään ehdottamaa rytmitapatusta. Tunnelma on muutaman kappaleen jälkeen jo katossa vaikka Juttutuvan kauniin salin katto on korkealla. Niemisen ja Litmasen neljännesvuosisatainen yhteissoitto sujuu hyvin. Heidän ei tarvitse kuin katsoa pikaisesti toisiaan, jotta he tietävät mitä to...

  36 vuotta sitten tukimme Rauhanpiipun voimin pääesikunnan oven.  Mielestämme Suomi oli liian militaristinen, menossa olevat hävittäjäkaupat järjettömiä. Rauhalle olisi pitänyt antaa mahdollisuus. Samana iltana puhuin rauhanmarssin mielenosoituksessa, jonka S oli järjestänyt. Emme silloin toki tienneet toisistamme mitään. Merkillisen pieni oli ja varmaan on yhä akateeminen Helsinki. Minä olin toisen vuoden opiskelija, jonka opiskelut olivat alkaneet hyvin, mutta jotenkin siinä oli käymässä silleen, että nuoruus ja opiskelijaelämä ja tytöt ja ystävät veivät. Vaan eivät kuitenkaan kokonaan, sain koko ajan tehtyä opintoja, muistan niistä jotain, kirjojen lukemista Topeliuksenkadulla Satumaa-yhteisössämme,  No, nyt rauha on murentunut, hullut diktaattorit muodostavat epäpyhiä liittoutumiaan, tuhansia kuolee joka päivä eri puolilla maailmaa vain ja ainostaan turhaan. Olen jo kirjoittanut pasifimistani ja sen kehittymisestä, kirjoitukset löytyvät muun muassa Clauden laatien el...