Mane

Solvej Ballen triologian Tilavuuden laskemisesta ensimmäinen osa vei mukanaan. Sen päähenkilö Tara herää ja huomaa, että kaikki hänen ympärillään elävät aina vain uudestaan marraskuun 18.  päivää. Myös Tara elä sitä uudelleen ja uudelleen, mutta hän tietää kohtalonsa. Muut vaan elävät samoja tapahtumia uudestaa.  Toisessa osassa sama jatkuu. Tara odottaa pariisilaisessa hotellissa, että jotain muuttuisi hänen elettyään tuota marraskuun päivää vuoden verran. Mikään ei muutu, sama päivä jatkuu, koskaa ei koita 19. päivä. Eihän sellaista kestä, mutta onneksi Tara voi nostaa aina pankista lisää rahaa, koska joka aamu pankissa on saman verran.  Ja eikun matkaan. Tara matkustaa Tanskaan, kiertelee Saksaa, matkaa Suomen kautta Norjaan, ja kokee matkallaan nilkannyrjähdyksiä, vaarallisia tilanteita jäisillä maanteillä, ja tapaa ihmisiä, jotka ovat kiinnostavia, mutta koko ajan 18. päivää uudestaan eläviä. Mitä pidemmälle 18. päivien toistuvuus vie, sitä epäuskottavammaksi tarina ...

Nina Lykke kirjoittaa teoksia Norjan keskiluokan elämästä, keski-ikäisten ihmisten ihmissuhteista. Niissähän usein sattuu pieniä ja isompia syrjähyppyjä, koska ollaan oltu kauan yhdessä ja lapsetkin jo ovat isoja, ehkä muuttaneet kotoa, ja sitten elämän tyhjyys vaatii rakastajan. Sitten käy kuten aina käy, että käry käy, ja perhe hajoaa.  Niin tässäkin romaanissa. Alussa tutustumme Eliniin, omalääkärinä työstekentelevään naiseen, joka naimisissa ortopedi-Akselin kanssa. Lapset ovat jo muualla, Aksel hiihtää maanisesti kuin Stubb ja Elin juo viiniä telkkaria katsellessaan. Tai joi, koska kirjan alussa hän asuu työpaikallaaan, on tapahnut syrjähyppy. Aksel hiihtää yhä ja asuu heidän entisessä talossaan alueella, jossa ennen asuivat innokkaat, sosiaalist nuoret ammattilaiset, nyt enää ammattilaiset.  Kirjan kuvaus ihmissuhteista on koukuttavasti kirjoitettu. Elinin ja hänen 30 vuoden takaisin poikaystävänsä kohtaamisesta alkaa suhde, jonka seuraaminen on välillä hauskaa, mutta pä...

Kauan sitten, kun isäni oli kolmekymppinen eikä ollut tavannut äitiäni, ja kun Neuvostoliitto oli voimansa tunnossa ja samalla peloissaan, siis 1950-luvun lopulla Boris Pasternak kirjoitti kirjan, joka kertoo hieman hänen itsensä kaltaisesta runoilija-kirjailijasta ja tämän rakastajan tarinan Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Pasternak yritti saada kirjansa julkaistua, mutta vaikka hän olikin Stalinin vainoista selvinnyt juhlittu runoilija ja vallalla oli Stalinin ajan jälkeinen suojasää, kirjan todettiin neuvostovastaiseksi eikä sitä julkaistu. Kirja on nimeltään Tohtori Zivago.  Moninaisten vaiheiden jälkeen käsikirjoitus päätyi Italiaan, kommunistisen pohatajanpojan perustamaan kustantamoon, joka julkaisi kirjan italiaksi 1957. Kirja oli sensaatio, sitä pidettiin heti mestariteoksena, ja tietenkin kirjan julkaiseminen ulkomailla johti vaikeuksiin Moskovassa. Se oli kuitenkin vasta alkua. CIA nimittäin sai kirjan käsiinsä ja julkaisi sen venäjäksi, tosin ei itse vaan välikäsien kau...

Mazzarellan kirjoja on suuri ilo lukea. Ne ovat aina hyvin henkilökohtaisia, kertovat Mazzarellan elämästä, johon on tähän menessä mahtunut paljon, ja joka on ollut täynnä kirjallisuutta, kuten kirjallisuuden professorin elämän kuuluukin.  Opiskelujensa alussa Mazzarella, silloin jo innokas lukija, joutui muuttamaan lukutyylinsä lumoutumisesta, kirjan tarinaan ja sen henkilöihin tutustumisesta, osin samastumisesta, kylmän analyyttiseen, oppineeseen tapaan. Tämä oli hänelle koko uransa vaikeaa. Siksi hän on kirjoittanut jatkuvasti esseitä, joissa hän käsittelee ihmiselämää oman elämänsä ja kirjallisuuden kautta.  Mazzarellan lukeneisuus on hämmästyttävää ei ainoastaan laajuudessaan vaan myös empaattisuudessaan. Tässä uusimmassa kirjassaan hän esitteleen länsimaisen kirjallisuuden tapoja käsittellä tunteita suodattaen ne samalla oman elämänsä kautta.  Lukija oppii paljon elämästä aina 1800-luvun alusta nykypäivään matkatessaan Mazzarellan kanssa Austenin, Joycen, Sartren, P...

Kirjan alussa Jacob on palaamassa teinivuosiensa parhaan ystävänsä Robertin hautajaisiin nykyhetkessä. Muutaman sivun jälkeen tarina siirtyy 1990-luvun Pietarsaareen. Jacobin äiti on kadonnut Tukholmaan, isä etäinen virkamies, ja Jacob asuu isovanhempiensa luona. Hänen paras ystävänsä Robert, ja tämän sikso Josefine asuvat lähellä, pyörämatkan päässä. Robertinkaan kotona ei ole kaikki hyvin: Mick-isä on laivalla töissä, Mona-äiti turhautunut. Jacob ihastuu Monaan ja viettää todella paljon aikaa Robertin kodissa. Elämä jatkuu, pojat teiniytyvät, tekevät juuri niitä asioita, joita teinit tekevät. Perustavat punk-pändin, käyvät keikoilla, juopottelevat. Kirja kertoo hyvin autofiktiivisella otteella poikien elämää, jonka reunoilla tapahtuu Pietarsaaren pieni  yhteisö, Suomi ja maailma.  Kirjan kerronta on taitavaa, tarina monipuolinen, mutta loppua kohden kerronta kiihtyy kuten tällaisissä kirjoissa yleensäkin, ehkäpä kuten elämässäkin. Pojat muuttavat kotona sivareiksi Turkuun ja...

Elokuva rakkaudesta, petoksesta, kaipuusta ja sovituksesta. Istanbulin sivukujat, trans-ihmiset ja prostituoidut, hylätyt lapset, ystävyys. Tässä elokuvassa on kaikkea, kukkuroittain.  Eläköityneen historianopettajan Lian sisko pyysi kuolinvuoteellaan hakemaan tyttärensä takaisin Istabulissa. Ollaan Batumissa, Georgian ja Turkin rajalla, siskontytär Tekla on trans, ja hänet on ajettu pois kylästä. Etsiessään tietoja Teklasta Lia saa seurakseen nuoren Achi, ja kaksikko lähtee Istanbuliin.  Rahat ovat vähissä, Achilla ei ole liiraakaan. Kaksikko etsii, tapaa syrjäkujien trans-yhteisön, joka ei tiedä Teklasta. Toisessa tarinassa trans-oikeuksia puolustava juristi Evrim on valmistunut juristiksi, auttaa hädänalaisia. Kolmannessa kaksi pientä lasta selvityy roskiksia tonkien. Taustalla Istanbul, ahtaana, tunkkaisena, joskus salmeen avautuvine näkymineen, armoton eriavoisuus.  Tietenkin kolme tarinaa vähitellen kietoutuu toisiinsa, ja muuttuu yhdeksi, ja Teklasta löytyy jälkiä,...

Seitsenosaiseksi suunnitellun pienoisromaanisarjan ensimmäinen osa yllättää. Kirjan alussa nainen makaa huoneessa, kuuntelee kun mies liikkuu talossa. Käy ilmi, että nainen ei poistu huoneestaan ennen kuin mies menee ulos. Tätä jatkuu päivästä toiseen, mies tekee joka päivä samat asiat, naisen käytös vaihtelee. Mistä on kyse? Selviää, että nainen Tara ja mies Thomas ovat joutuneet aikaongelman kynsiin. Kun Tara on työmatkalla Bordeauxissa, aika pysähtyy, jää junnaamaan marraskuun 18. päivään. Jokainen päivä toistaa samaa kaavaa, kaikki ihmiset Taraa lukuunottamatta heräävät aina aamulla täysin unohtaneina mitä aiemmin (eilen) on tapahtunut, ja elävät marraskuun 18. päivän samalla tavalla kuin automaatit.  Tara sen sijaan tajuaa, että päivät toistuvat. Hänellä on vapaus päättää mitä tekee, joskin päivä alkaa hänelläkin uudestaan.  Tilanne on pulmallinen, ja Tara yrittää saada Thomasin auttamaan. Kun se ei onnistu, Tara vetäytyy vierashuoneeseen, josta kirja alkoi.  Ihmiste...

Ystäväni, kirjailija ja journalisti, Vesä Sisättä kirjoittaa pieniä kirjasia eri aiheista. Aiemmin hän on kirjoittanut kirjasen 103 kummallista juttua. Uusimmassa kirjasessaan Sisättö kertoo 104 möläytyksestä. Kirjan möläytykset kattavat koko historian (eli kirjallisen kulttuurimme)  Diogensin toteamuksesta Aleksanteri suurelle “voisitko olla seisomatta auringon edessä”, Maria Antoinetten nälkäsille antamasta kehoituksesta “syökööt sitten leivoksia”, Timoth Learyn hippejä yhä innostavasta “turn on, tune in, drop out”, ja kokoomuksen taannoisen puoluesihteerin humalaansa vähätelleestä “normaalit ruokajuomat” puolusteluun.  Suurin osa möläytyksistä on harmittomia eivätkä ne vaikuta kuin möläyttäjän itsensä maineeseen, yleensä sitä nolostuttaen, mutta joskus möläytyksellä on maailmaa mullistava vaikutus. Vuonna 1989 DDR:n tiedottaja vastasi kysymykseen matkustuslupien voimaantulosta “minun tietojeni mukaan, heti, välittömästi”, ja niin väkijoukot sitten kaatoivat ikuiseksi meinat...

Muutama ajatus Trumpin lupauksesta karkoittaa 11 miljoonaa laitonta siirtolaista USA:sta seuraavien neljän vuoden aikana. Tasaisella tahdilla Trumpin ja kätereidensä pitää karkoittaa 7500 ihmistä päivässä. 7500 ihmistä päivässä on noin 15 jumbojetillistä päivässä, mikä ei kuulosta paljolta - sehän ei ole kuin pieni osa vaikkapa New Yorkin JFK-lentokentän liikenteestä. Ongelmat ovatkin muualla. Ensiksi laittomat siirtolaiset on löydettävä. Heillä ei ole osoitetta eikä heille voi lähettää määräystä kerääntyä johonkin kokoontumispaikkaan odottamaan karkotusta. Eivätkä he tottelisi määräystä. Viranomaisten on kierrettävä paikkoja (esimerkiksi maatiloja, rikkaiden koteja, pienteollisuutta, Amazonin varastoja, …) ja kyseltävä näkemiltään ihmisiltä ovatko he laittomasti maassa. Siirtolaisilla on kaikki syyt välttää karkotusta, joten heidän saamisensa viranomaisten autoihin voi olla hankalaa. Siirtolaisten työnantajilla on kaikki syyt suojella siirtolaisia. On luultavaa, että USAssa ei ole yli...

  Elämä muuttuu, tavat ja yleiset tekemiset ovat hetken samoja, sitten harrastus kuihtuu tai muuttaa muotaan, pieni suru valtaa mielen, ikävä omaan itseen entiseen leimahtaa hetken, kunnes vähitellen itse on tässä ja nyt ja elämä jatkuu. Joskus pyöräilin maantiellä, ystävien kanssa, korona lopetti sen, siirryin katuja keräilemään kunnes sekin loppui, nyt ajan yksin useimmiten, yritän keksiä uusia reittejä, ne ovat vähissä, mutta muistot kadunkulmissa, metsäreiteillä, aina uusia ja sitten muistan mitä ajattelin joskus just tässä paikassa polkiessani.  Ja muistot, ajatukset kiinnittyvät paikkoihin, kaupunki on täynnä ajatuksiani, ne löytyvät uusina aina vain kun saavun jonnekin, jotkin asiat kerääntyvät Viikin pelloille, toiset Tapulikaupunkiin, jotka tuulisilla rantakaduille, sateisille kujille, keskustelutkin vuodesta toiset kaikuina kaupungissa.  Kirjat, nekin elävät kaupungissa, siellä missä olen niitä lukenut, jotkin siellä missä niiden tapahtumat, Westö ja Hämeenantti...

Rainer de Graaf käsittelee kirjassaan arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun viime vuosikymmenten keskeisiä, muodikkaimpia hokemia, tavoitteita ja suuntauksia. Kaikki saavat kyytiä, perustellusti ja armotta. Kirja on hyvin tutkittu, lähdeviitteitä tilastoihin on riittämiin.  Kirja alkaa kertomuksella Gehrystä ja Bilbaon Guggenheim-museosta. Sehän elävöitti kaupunkia, nosti Bilbaon globaalin valokeilaan, toi turisteja vaurautta. Ja niin muut kaupungit ryhtyivät rakentamaan museoita, taidetta ja muuta. Kävi kuitenkin ilmi, että Bilbaossa tapahtui jotain muuta kuin pelkän museon rakentaminen, tai että menestyksen toistaminen ei onnistu kopioimalla. Onneksi kokoomus ei saanut Guggenheimia Helsinkiin. Hieman kyllä huolestuttaa yleinen hype Etelärannan uuden alueen elävyyden luomishaaveella arkkitehtuurimuseo rakentamalla. Merkit eivät ole hyvät.  de Graaf ilakoi käsitteellä “placemaking”, eli ajatuksella, että kaupunki nousee kukoistukseen kun sinne rakennetaan samanlaisia alu...

Pirkka Petelius toteaa HS:n haastattelussa muistelmistaan: “Tämä on minun kirjoittamisen hetkellä kokemani totuus niistä hetkistä. Ei ole olemassa yhtä totuutta, on olemassa erilaisia näkökulmia” ja että että yksikään sana muistelmissa ei ole totta sellaisenaan. On vain muisto, joka elää ja muuttuu. Samaa sanoo Paul Sartren Inho-romaanin päähenkilö, jonka mukaan muistot eivät ole valokuvia vain jotakin, joka muuttuu joka kertaa muistellessa. Päähenkilö pyrkii siksi välttelemään muistelua. Tai niin minä muistan kirjan tarinan, enkä viitsi tarkistaa kirjasta vaikka sen kirjahyllyssäni on, joskaan en muista missä. Tai edes onko, luulen että on.  Psykologi ja psykoterapeuttu Marja Saarenheimo kirja Kuka minä olen käsittelee muistia ja sitä, kuinka me ihmisinä rakennamme identiteettimme ja miten muistin katoaminen dementiassa vaikuttaa identiteettiin (osin muuttaa, mutta jokin ydin tuppaa säilymään, tunto tai tuoksut voivat palauttaa menneen).  Saarenheimo perustaa kirjansa u...

Työssäni konsulttina joudun usein pohtimaan hiljaista tietoa, englanniksi tacit knowledge (vastakohta explicit knowledge). Organisaatiossa on tarpeen tehdä muutos, mutta nykyisten toimintatapojen ja työmenetelmien ymmärtäminen on vaikeaa: niitä ei ole kirjattu mihinkään ja vaikka olisi, ne eivät vastaa todellisuutta. Osa ei ehkä ole kirjattavissakaan, ei ainakaan ilman asiantuntijoiden työn tarkkaa havainnointi. Mikä neuvoksi? Mitä tehdä?  Tartuin Harry Collinsin kirjaan innokkaasti, ajattelin saavani helppoja neuvoja, keinoja ja ehkäpä jopa kikkoja työni helpottamiseksi. Jouduin pettymään. Harris ei varsinaisesti kerro miten hiljainen tieto muutetaan äänekkääksi. Tai, no kirjan viimeinen luku antaa hieman suuntaviivoja.  Konsulttien auttamisen sijaan Collins käsittelee hiljaista tietoa käsiteanalyyttisesti. Hän lähtee erottelemaan merkkijonoja asioista, osoittaa miten merkkiionot kantavat informaatiota, ja miten tämä informaatio voi vaikuttaa asioihin ja olioihin: miten ...

Miksi kukaan käy töissä, jos ei ole pakko? Ja miksi joku ei käy töissä vaikka säällisen hyvinvoinnin ja elämänlaadun vuoksi ulkopuolisen silmissä syytä olisi? Näitä ja työnteosta kieltäytymistä käsittenee Eurooppa kieltäytyy työtä -projekti, jonka osa tämä kirja on.  Kirjassa on 25 eri puolilla Eurooppaa työstä kieltäytyneen haastattelua ja pari esseetä. Haastatellut ovat kansanedustajia, arkkitehtehtejä, antikapitalisteja, anarkistejä ja monia muita. Kaikkien heidän näkemyksiään yhdistää jonkinlainen epäluulo, joillakin vastenmielisyys nykyisen kaltaisessa maailamassa (ilmastokriisi, globaali kapitalismi) elämän merkityksen määritteleminen, elämästä suuren osan uhraaminen (käyttäminen) palkkatyöhön. Osa on lopettanut työn, osa vähentänyt, osa vain pohtii asiaa. Kirja ei ole teoreettinen vaikka siinä onkin Pontus Purokurun lyhyt essee, joka luettelee työstäkieltäytymisen muotoa (luddiitit, kotityön arvostamine, työajan käyttäminen muuhun kuin työtehtäviin, saikuttaminen, vetäytymin...

Millaista on elää vankilassa? Millaisia ihmisiä elää vankilassa? Miten elämä vankilassa vaikutta siellä eläviin ja miten he suhtautuvat toisiinsa, millaisia hierarkioita he muodostavat. Nämä kysymykset kiinnostavat monia päätelleen vankiloista ja vangeista kertovien dokumenttien runsaudesta. Suomessa on viime vuosina käsitelty naisvankien asemaan YLEn dokumentissa Linna, väkivaltarikollisten ajatuksia sarjassa Rikollinen mieli. Muiden maiden vankiloista kertovia sarjoja ja dokumentteja ovat Netflix ja HBO pullollaan.  Tutkimusta asiasta on vähemmän, koska vankeja on hankala tutkia vankilassa. Heidän haastattelemisensa on työlästä, edustavan otoksen tavoittaminen hyvin hankalaa. Tampereen yliopiston VASORA -hanke onnistui vuonna 2019 tavoittamaan edustavan 443 vangin otoksen suomalaisista vangeista kyselylomakkeella. Suomalainen vanki kertoo mitä kyselystä selvisi.  Kirjan rakenne on selkeä. Kukin luku käsittelee yhtä vankien elämän osa-aluetta (tyytyväisyyttä elämään, terveytt...

Joseph Brodsky - suosikkirunoilijani - lausuu runonsa Almost an elegy alkukielellä venäjäksi . Jukka Mallinen kuvaa kirjassaan Seisahduksia erämaassa Brodskyn tyyliä " deklamoi pää takakenossa kuin pöllö, kompasteli ja mutisi, kuolinmessusi ja veti itkuvirttäJoseph Brodsky - suosikkirunoilijani - lausuu runonsa Almost an elegy alkukielellä venäjäksi. Jukka Malinen kuvaa kirjassaan Seisahduksia erämaassa Brodskyn tyyliä " deklamoi pää takakenossa kuin pöllö, kompasteli ja mutisi, kuolinmessusi ja veti itkuvirttä. Tässä siitä esimerkki. Mallisen kirja on monipuolinen. Se kertoo Brodkyn elämän tarinan Leningradin piirityksestä alkaen, hän syntyi 1940, koulutien loppumisen 15-vuotiaana, runoilijuuden alun Neuvostoliitossa Ahmatovan ja muiden innoittamana, karkoituksen maaseudulle, mielisairaalassa ja putkassa vietetyt ajat (repression vuoksi), ja sitten 1972 karkotuksen ja uuden elämän yliopisto-opettajan USA:ssa, tutustumisen Susan Sontagiin ja muihin läntisiin intellektuelleihi...

Ylen Areenassa on BBC:n tuotanto ABC Murders, rikossarja, joka kuvauksen mukaan innosti katsomaan. Juoni on kutkuttava: nimimerkkiä ABC käyttävä sarjamurhaaja lähettelee ikääntyneelle Hercule Poirotille kirjeitä, joissa vihjaa aikeisiinsa murhata joku. Hän toteuttaa aikeensa. Poirot ahdistuu kirjeistä, pyytää apua poliisilta, joka suhtautuu ikääntyneeseen ja partansa mustanneeseen Poirotiin pilkaillisesti. Mitäs sitä vanhaa miestä vakavasti ottamaan, sehän olisi ihan poliisisarjagenren vastaista.  Ensimmäinen jakso alkoi kiinnostavasti, ohjaus on tarkkaa, kuvaus kekseliästä. 1930-luku on luoto tietokoneella ja puvustuksella aidoksi, kaikki näyttää hyvältä, pienet yksityiskohdatkin ovat kuten pitää, vesihanat, köyhyys, tytärtään parittava vuorkaemäntä. Ensimmäinen murha on kiinnostava, sitten alkaa toisen odotus. Murhaaja kirjoittaa kirjeen, etsii B-kirjaimella alkavaa uhria, ja joutuu nuoren naisen nöyryyttämäsksi. Ja sitten sarja lässähtää: tunnelma synkistyy, muuttuu tarpeettoman...

Almadóvarin elokuvista minulle on jäänyt mieleen vahvat naiset ja kovaääninen, jatkuva keskustelu, riitelykin, ruoka ja lämmin sää. Uusimmassa elokuvassa The room next door näistä elementeistä on jäljellä vain vahvat naiset. Heitä on kaksi: kirjailija Ingrid ja sotakirjeenvaihtaja Martha. Ingrid on juuri julkaissut kirjan, jossa hän käsittelee kuolemanpelkoaan. Hän saa tietää, että hänen vanha ystävänsä Martha on kuolemassa syöpään. Ingrid tapaa Marthan sairaalassa, he muistelevat menneitä, ja keskustelevat Ingridin syövästä. Lopulta Ingrid saa tietää hoitojen epäonnistuvan ja päättää, ettei jää kitumaan loppuun asti. Hän ostaa myrkkypillerin ja pyytää Ingridiä seurakseen vuokraamaansa huvilaan, jossa hän haluaa päättää päivänsä. Niin hän sitten tekeekin.  Elokuva käsittelee hienosti parantumattomasti sairaan ihmisen elämää, ei tuomitse eikä muutoinkaan ota kantaa Marthan päätökseen. Ystävykset käyvät läpi elämäänsä, rakkauksiaa, Marthan hankalaa suhdetta tyttäreensä, ja niin edell...

  Kauan sitten, 1990-luvulla, Akateemisella kirjakaupalla oli alkuvuodesta kirja-ale. Se alkoi luettelon ilmestymisellä. Luettelosta saattoi valita haluamansa kirjat, kirjoittaa niiden nimet luettelon takakannen lomakkeeseen ja sitten palauttaa lomakkeen. Jonkin ajan päästä saattoi sitten hakea kirjakaupasta kirjat. Joskus sai ne kaikki, toisinaan osan.   Akateemisen kirja-ale oli tärkeä tapahtuma. Muistan ostaneeni erityisesti keittokirjoja, koska opiskelijana kokkaamalla säästin rahaa esimerkiksi baarielämään.  Ostin kirjoja myös siksi, että minulla oli niitä mielestäni liian vähän. Kirjahylly näytti tyhjyyttään nololta.  Akateemisen alea ei enää ole. Kirjahyllyssäni ei ole enää tyhjää tilaa eikä se siten näytä nololta. Päinvastoin: olisi ehkä hankkiuduttava eroon osasta muun muassa Akateemisen alesta ostetuista kirjoista.  Kirjamessuilta ostin vain yhden kirjan. Osan kirjoista olen oppinut lainaamaan kirjastosta. Se on yllättävän helppoa!