Kadonneiden puiden saari / Elif Shafak

Elif Shafak tapaa kirjoittaa kirjoja, joissa hän kertoo kotimaansa Turkin ja jonkin sen naapurimaan yhteisestä historiasta. Aiemmin lukemani Kirottu Istanbul kertasi Armenian ja Turkin suhteet kansanmurhasta nykypäivää ja siinä samalla kertoi millaista on elää diasporassa Amerikassa ja nykyisessä Istanbulissa. 

Uusimmassa kirjassaan Shafak kertoo Kyproksesta. Kirjassa on neljä päähenkilöä. Ensinnäkin on viikunapuu, joka kasvaa baarissa, jota pitää turkkilais-kreikkalainen homopariskunta. Baarissa kokoontuu sekalainen seurakunta, monia kansallisuuksia, ja sen keittiön takahuone tarjoaa tapaamispaikan myös Kostakselle (kreikkalainen) ja Defnelle (turkkilainen), kun he rakastuneina eivät voi tavata julkisilla paikoilla. Sitten kreikkalaisten ja turkkilaisten suhteet alkavat viilentyä, kun saarta vallaassaan pitäneet britit eivät pysty estämään pommi-iskuja. 

Kostaksen vanhemmat muiluttavat hänet Lontooseen ja lupaavasti alkanut teinirakkaus loppuu. Kuluu aikaa. Kostas opiskelee, hänestä tulee puiden ja kasvien tutkija. Defne jää Kyprokselle. Kuten arvata saattaa, he tapaavat, syntyy Ada, jonka näkökulma edellisten sukupolvien ongelmiin on keskeinen teoksessa. 

Tällä kertaa Shafakin kehittämät henkilöhahmot jäävät etäisiksi, ideoiden kuvauksiksi. Viikunapuu on olevinaan hahmo, mutta lopulta sen tehtäväksi jää kertoa historiasta suoraan ja erilaisin vertauskuvin. Kerrontaratkaisu sekin, loppua kohden yhä teennäisempi. 

Kirjasta tulee mieleen viime vuosien menestysteokset Ikipuut ja Suon villi laulu, joista niistäkään en pitänyt. Silti olen onnellinen, että Shafakin kirja kertoi minulle Kyproksesta viihdyttävämmin kuin Wikipedia.