Mane

  Gary Marcus (AI-guru ja -skeptikko) toteaa autonomisiin autoihin sijoitettujen 100 miljardin dollarin menneen hukkaan: autot eivät pysty autonomisesti liikkumaan ja ne tuottavat koko ajan tappiota. Autonomisissa autoissa on vakavampi ongelma kuin se, että ne eivät toimi. Ne ovat näet tarpeen vain yhteiskunnissa, jotka on rakennettu ihmisen ohjaamien autojen varaan. Kukaan julkisilla (bussi, metro, ratikka. lentokone, ...) kulkeva ei haaveile kuskin poistamisesta. Kukaan pyöräilijä ei halua pyörän pyöräilevän hänen puolestaan. Ja kävelijä on liki tyytyväinen kävellessään, joskin osa haluaa kulkea sähkövoimalla, mutta silloinkin itse ohjaten. Autonominen auto on tarpeen vain, jos autoiluun kuluu tolkuttomasti aikaa, jonka autoilija haluaisi käyttää johonkin muuhun (Facebookiin, TikTokiin tai ehkä vanhanaikaisesti lukea kirjaa tai jutella ystävän kanssa). Autonominen auto on turha eikä semmoisen kehittämiseen todellakaan kannattaisi hukata luovuutta ja insinööritaitoja. Taustalla ol...

Onko helvetistä, yleisön joutumisesta sinne, jumalan ja saatanan tapaamisesta ja tappamisesta, haudoille kuseskelusta laulaminen ja yleisön solvaaminen möykkyaivoiksi raikasta, hauskaa tai ennenkuulumatonta? Entä jos sen yhdistää kepeään kabaree-musiikkin, jota soittaa kolme valkonaamaista klownia? Entä jos yksi klowneista soittaa sahaa, toinen haitaria ja kolmas rumpuja, ja samalla he vääntelevät kasvojaan kuin sirkuksen työntekijät? Ehkäpä se on. Tiger Lilliesin musiikki on tuollaista, todella taidokasta, ja jos nauru herahtaa moisista teemoista, niin mikäs on bändiä kuunnellessa ja katsellessa. Itse en moista huumoria 2020-luvulla osaa arvostaa. En paheksu eritteistä laulamista, en jumalan tappamista, en vaikka sitä on jo moni tehnyt, mutta uudelta ja raikkaalta ja omaperäiseltä se ei vaikuta.  Musiikki sen sijaan oli kuulemisen arvoista. Kaverukset olivat selvästi soittaneet pitkään yhdessä, osasivat nauraa itselleen, kertoa visuaalisia vitsejä naamoillaan, improvisoida. Laulaj...

Kuka tahansa voi olla hyvä missä tahansa, jos ei jopa parhaiden joukossa, kunhan noudattaa Adam Grantin Hidden Potential -kirjassaan esittelemiä, tieteen ja anekdoottien tukemia toimintamalleja.  Hidden Potential on tyypillinen amerikkalainen populaaritietokirja. Sen taustalla on TED-esitelmä (joka jo sinällään todistaa kirjan väitteen, koska Adam ihan itse oli aluksi huono luennoitsija ja sitten kirjassaan kertomien oppien avulla hänestä tuli TED-puhuja, jolle yleisö antoi aploodit seisaallaan), jonka laajennus kirja on. Koska Amerikassa kukaan ei jaksa eikä kykene lukemaan mitään, jota ei kerrota ihmisten kautta, kirja on täynnä kertomuksia, jossa syrjitty ja huonoista oloista peräisin oleva nousee kuuluisuuteen, ja jossa kaikista tulee parempi versio itsestään, liki itsestään.  No, mikä on kirjan menetelmä, oppi? Jos kertomusten seasta oikein tajusin, niin mitä vaan voi oppia, ja oppia oppimaan, kunhan tajuaa, että oppiessa on tärkeää uskaltaa tehdä virheitä, käyttää oppima...

Kaksi kirjailijaa, toinen menestynyt ja toinen ei, asunto Grenoblen lähellä Alpeilla, 11-vuotias poika, siinä elokuvan alkuasetelma. Pariskunta on muuttanut miehen kotiseuduille perustaakseen majatalon, ja siksi mies remontoi taloa. Nainen, menestynyt kirjailija, on hieman ahdistunut, juo viiniä, flirttailee häntä haastattelevat nuoren naisen kanssa, mies soittaa musiikkia. Yhtäkkiä mies putoaa talon kolmannesta kerroksesta ja kuolee. Hyppäsikö hän itse vai iskikö nainen häntä päähän ja heitti kaiteen yli alas. Kas, siinä pulma, ja siitä elokuva varsinaisesti alkaa.  Elokuva tapahtuu pariskunnan talossa, jossa nainen ja hänen ystävänsä lakimies suunnittelevat puolustusta, onhan nainen epäilty, ja oikeussalissa, josssa saamme seurata miten pariskunnan elämä vähitellen paljastuu todisteiden ja todisteteluiden myötä.  Keskeisessä roolissa todistajana on pariskunnan sokeutunut lapsi, joka vedetään ja joutuu muutoinkin mukaan tapahtuman selvittelyyn.  Elokuvan juoni on taiten ...

Tunteet ovat usein tapissa - ei vain nettikeskusteluissa mutta myös ihan itsellänikin. Vaikuttaa siltä, että tunteeni olisivat tapissa useammin kuin ennen, että ahdistaa syvemmin kuin ennen, että tekee vain mieli käpertyä peiton alle pakoon tunteita ja pahaa maailmaa.  Olenko muuttunut vai onko maailma ympärilläni, elämäni olosuhteet, yhteiskuntamme muuttunut? Ehkäpä molemmat, mutta ehkäpä olen muuttunut yhteiskunnan myötä.  Katleena Kortesuon uusin tietokirja Tunteet tapissa kertoo nykymaailmasta, jossa olemme kaikki, media ainakin ja sosiaalinen sellainen vielä enemmän ja onko muuta olemassakaan kuin klikkejä kalastelevia tunteitae, kuin puberteetin syövereissä heittelehteviä teinejä. Emme osaa enää malttaa, odottaa että tuntee laantuvat, suhtautua itseemme ja toisimme muutoin kuin äärimmäisin tuntein.  Kortesuo käy läpi suuren joukon tutkimuksia ja haastatteluitaan, kuvaa nykymaailmaa, antaa vinkkejä omien tunteidemme sietämiseen, ja jatkuvasti korostaa, että olisi hyv...

  Impivaara - uusi maailma / IC-98 / Ateneum Finnish National Art Museum, Helsinki Turkulainen käsitetaiteilijakaksikon IC-98:n uusin teos Impiraava on uusi tulkinta Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä ja sen kautta ihmisen vaikutuksesta luontoon ja sen kautta itseensä. Impivaara on kronologisesti etenevä videoteos. Alussa näemme miten Impivaaralta avautuu näkymä loputtoman metsän yli niin kauas kuin silmä siintää. Yhtäkkiä metsän rauhan rikkoo laukaus, toinenkin, ja korpit nousevat lentoon raakkuakseen kuin varikset. Seuraavaksi metsään ilmestyy valkea, taloja, ja ihmisiä, veljekset hevosineen. Kirjan tarinan mukaisesti he näkevät hevosensa silmät paholaisen silminä, häätävät pahan metsästä kekäleitä heitellen. Siitä alkaa ihmisen kausi näillä saloilla, talot nousevat, palavat, veljekset pakenevat susia, turhaan. Veljesten jälkeen tulevat muut ihmiset kaivinkoneineen, junine, kaatavat metsän, nostavat tilalle kaupungin, jonka luonto ottaa haltuunsa fossiilisen polttoaineen muuto...

Kirjan päähenkilö on päätynyt työurallaan museon apulais-siivooja-vahtimestarista kanikonttorin kassahommien kautta löytötavaratoimiston ainoaksi työtekijäksi. Hän kutsuu työpaikkaansa Kadotukseksi ja havainnoi maailmaa, kaupunkiaan, ystäviään sieltä, kadonneiden ja muiden tavaroiden kautta.  Maailma näyttäytyy kummalliselta, lähimmäisten toimet käsittämättömiltä. Ainoa ystävä, paras, on kadonnut elämästä ja kauan sitten, ja nyt kuolee, ja päähenkilö hakee ystävänsä ateljesta salaa hankkimillaan avaimilla bonzai-puun, joita hän ryhtyy kasvattamaan. Puut tuovat pysyvyyttä elämään, joka muutoin vaikuttaa heikosti kiinni pitävältä.  Päähenkilö kulkee kotikaupunkinsa katuja, näkee kerjäläisiä, taideperformansseja, ilveilijöitä. Lukija on ihmeissään, koska hänen on vaikea erottaa päähenkilön sisäisen maailman tapahtumat kaupungin elämästä, osa selväksi tapahtuu vain päähenkilön kuvitelmissa, mutta osa Kadotuksen asiakaspalvelussa. Kanssaihmiset toimivat kummallisesti, heidän sinäns...

Onneksi mies voi kirjoittaa kirjan, jonka minäkertojapäähenkilö on nainen, ja lisäksi menneisyydestä. Jos ei voisi, kuten teatterissa joskus on käynyt, Tommi Kinnusen suurenmoinen Pimeät kuut olisi jäänyt kirjoittamatta ja olisimme yhteisönä köyhempiä ja typerämpiä.  Kirja kertoo opettajattaresta, joka päätyy opettajaksi pieneen kylään itärajan tuntumassa. Eletään sodan jälkeistä aikaa, rajaseudulla ihmiset asuvat perunakellareissa, taloja vasta rakennetaan. Kylään pääsee vain veneellä, tietä ei ole, talot ovat hajallaan metsässä, koulu homeinen parakki. Opettajan tehtävänä on opettaa montaa luokka-astetta yhtäaikaa, kirjoja ei ole, kyniä ei ole, paperia ei ole. Koulun johtokunta koostuu kylän isännistä, jotka halveksuvat naisopettajaa. Opettaja on jo iäkäs, 61-vuotias, terveys reistailee. Se ei estä häntä pistämästä isäntiä kuriin, toistamasta heille, että opettajana hän tekee opettajan työt, ei siivoa vessoja eikä järjestä ties mitä. Kirja ottaa vahvasti kantaa kutsumusammatteihi...

Sitä luulee osaavansa suomea ja sitten sitä tarttuu Kari Kovalaisen kirjaan. Yhtäkkiä huomaa, että osaakin vain kaupunkilaisten kieltä, suomea, Lapin ja kairojen kieli on tuntemattomampaa kuin romaanien englanti tai Parlandin esseiden ruotsi. Joka sivulla kymmeniä sanoja, joiden merkityksen voi aavistaa, muttei tietää. Osa sanoista varmaankin murretta, mutta monet kuvaavat luontoa, eläimiä, retkeilyä, vaeltamista, ja ovat täysin vieraita, vieraampia kuin 100 vuotta sitten kirjoitettujen romaanien maaseutusanasto. Onneksi sanojen outous ei estä kirjallista nautintoa. Kovalainen on kirjoittanut joukon novelleja, joissa erämaan mies, siellä vuosia naavoittunut, puheensa jo unohtanut, kertoo elämästään. On ollut epäonnea rakkaudessa, ja suuri rakkaus kairaan, eläimiin, yksinäisyyteen avaran taivaan ja naavaisten petäjien alla. Mies kertoo miten kohtaa karhunpennun erämökissä, miten aiemmassa elämässään on tehnyt keikkahommia eräillen Borneossa, miten sielläkin enää vähän koskematonta viida...

Lehdistä ja TV:stä tutut Alaharja, Malmivaara, Nenonen, Komu, Knihtilä, Lehtikari, ja Haapkylä ovat kokoontuneet elokuvakerhoonsa keskustelemaan elokuvista jo 10 vuoden ajan. Kun Haapkylä saa työpaikan tuottajana Duudsoneiden yhtiöstä, Alaharja keksii, että he voisivat kirjoittaa TV-sarjan itsestään.  Ei kun toimeksi. Alaharja, kirjan päähenkilö, joutuu vastuuseen kirjoitustyön johtamisesta, muilla on kiirettä, Malmivaaraa tanssii tähtien kanssa ja muilla on joogaa ja matkoja. Alaharjaa harmittaa muiden kuuluisuu, ja se, että he ovat ehkä käyneet panemassa Alaharjan yläkerrassa asuvaa kirjailija G:tä. Alaharja on kuitenkin innoissaan TV-sarjasta, koska romaanin kirjoittaminen vasta ikävää onkin ja yksinäistä. Ja niin kirjoitustyö etenee, Malmivaaran tanssit jatkuvat. Työ ei ole aivan Haapkylän mieleen, tulee riitojakin ja niitä puidaan. Viiniä kuluu, oluttakin.  Kirja kirjan kirjoittamisesta on tavanomainen aihe. TV-sarjan kirjoittaminen on omaperäisempi, eriyisesti kun siihen...

Mitä tapahtuu kirjoilleni, kun minua ei enää ole? Mihin ne joutuvat, kuka ne perii? Olisiko minun jo nyt, tai ennen kuin minua ei enää pian ole, siis ei vielä, tehtävä niille jotain? Entä miten koen eläneeni, millaisia muistoja minusta jää, ja onko sillä väliä? Näitä(kin) kysymyksiä olen pohtinut, ja niitä pohtii myös Juha Seppälän uusimman romaanin päähenkilö, sekalaisista tekstitöistään eläköitynyt kirjailija, jolta on romaani jäänyt kesken ja joka on kolmasti eronnut. Hän tapaa opiskelukaverinsa, jolla on mökki. Ukot päätyvät asumaan yhdessä ja erikseen mökillä ja kirjailijan asunnossa Kalasatamassa. Kirjailija on hävittänyt osan kirjoistaan, koska ei niitä voi viedä enää divariinkaan. On näet 2020-luku, pandemia, ja kirjojen aika on ohi, on vain informaatiota, ei enää sivistystä. Osa kirjoista on rakkaita. Ne kirjailija haluaa haudata jonnekin, jos ei nyt ydinjäteluolaan, niin ainakin vesitiiviisti sotamuistona saamansa partiomiehille ruokaa toimittaneeseen torpedoon. Ja niin on kä...

Silvia Hosseinin ensimmäinen esseekokoelma käsittelee kehnoja, pölyisiä aiheita. Takakansi mainitsee Leonard Cohenin surkeimmat albumin, Al Pacinon huudon ja Dubain. Kirjan sisältää paljastuu vielä kansallisgallerioiden pölyiset taideteokset ja muotibloggareiden nuhjaiset mainoskamppikset ja väkivaltainen seksi, Camus’n Sivullinen-romaani ja vaikka mitä, useimmissa esseissä ajatus ja aiheet harhailevat kuten niiden hyvässä esseistiikassa kuuluukin.  Kirja on vuodelte 2018, ajalta ennen koronaa ja tekoälyä, joista Hosseinilla varmasti myöhemmin voi olla sanottavaa. Kirjan essee bloggareiden mainoskamppanjoista, lifestyle-torakoista Husseinin mukaan, on nokkela, mutta olisi hienoa lukea miten Hosseini nykyään näkee TikTokin ja muut uudet torakoinnin mestat.  Kiinnostavin on mielestäni Dubaita käsittelevä Aavikkolabyrintin vangit, joka kertoo Dubain historian ja pohtii miten kaupungin ja paikkojen merkitys syntyy ja voiko niitä luoda hetkessä tyhjästä ja jos niin yrittää, mitä si...

  Luulotauti se vasta ikävä vaiva onkin. Aina kun lehdessä jokin tauti mainitaan, oireet iskevät. Yleensä on syöpä, diabetes tai sydäntauti tai kihti, mutta viime aikoina minua on vaivannut syyhy melkein joka kerta lehden nettisivut avattuani. Klassinen luulotautinen ramppaa lääkäreillä tutkimuksissa. Mitään ei löydy, mikään ei tautia helpota, koska tutkimukset aina ovat puutteellisia. Näin kertoo asiaa käsittelevä artikkeli netissä. Minä en käy lehdestä minuun tarttuneiden vuoksi lääkärissä. Olisihan se noloa, jos tautia ja vaivaa ei olisikaan, menisi siinä rahat (työnantajan toki) ihan haaskuuseen. Ja se vasta olisikin, jos tutkimukisissa tauti tai vaiva paljastuisi, sehän todistaisi luulonin! Ei, en mene lääkäriin vaan odotan seuraaava artikkelia, mainintaa jostain sairaudesta tai vaivasta. Se aina parantaa edellisen! Tänään ei vielä yksikään tauti ole vaivannut, joskin jalkapohjien kipeys huolestutti kunnes tajusin sen johtuvan todella huonoista kengistäni, joissa jalkani aina ...

Sotikoffien suku on evakoitunut Karjalasta Loukkuvaaran autioon tupaan. Maa on köyhää, tilat pieniä, ihmiset köyhiä, ihmisiä on maatalouden muutoksen myötä liikaa, töitä vähän. 1970-luvulla tilanne kärjistyy, lehdistö ja TV kutsuvat Loukkuvaaran kaltaisia seutuja kehitysalueiksi, mikä katkeroittaa. On aika jatkaa matkaa, evakkopolvi jää paikalleen, heidän lapsensa pakenevat Ruotsiin.  Elämä Ruotsissa on parempaa vaikka koti-ikävä ajaakin perheen esikoisen takaisin Loukkuvaaraan. Muut jäävät hammasta purren Göteborgiin. Työ Volvon tehtailla on raskasta, aikuisten vaikea oppia Ruotsia, kuopuksen Leenan ei niinkään.  Seppo elää elämäänsä autioituvassa Pohjois-Karjalassa, muut Ruotsissa. Kesäisin perhe käy Loukkuvaarassa näyttämässä Volvoaan, Leena kärsii ja protestoi. Elämä jatkuu, Leena saa Monika-tyttären, joka kirjan alussa alkaa kirjoittamaan artikkelia sukunsa elämästä. Artikkelin kirjoittamisen myötä paljastuu asioita, joista ei ole puhuttu, katkeruuksia, ja salaisia rakkau...

Todettakoon heti alkuun, että Tuija Kauppisen kirja on paras suomalainen pyörämatkakirja aikoihin, tai oikeastaan paras suomalainen matkakirja aikoihin. Onnittelut kirjasta ja sen tarinan luoneesta pyörämatkasta Kolumbian pohjoisrannikolta Chilen Tulimaahan, puolitoista vuotta ja lukemattomia kilometrejä kestäneestä.  Tuija ja hänen Ilkka-puolisonsa lähtivät matkaan Kolumbiasta ja polkivat pikkuteitä, isoja kaupunkeja vältellen, luonnonpuistoissa vieraillen, puskassa telttaillen, mutta myös merenrannalla leväte Ecuadorin, Perun, Chilen  ja Argentiinan kautta Tulimaahan. Paluunmatkalla elpyessään Tuija sai idean kirjasta, jonka sitten Suomessa muutamassa kuukaudessa kirjoitti. Sitä ennen he vielä polkaisivat varmuuden vuoksi pikkaisen Uruguayssa, Paraguayssa ja Brasiliassa. Melkoinen matka.  Kirja kertoo pyörämatkailun arjesta, ylämäkien raskaudesta, tuulen voimasta, yksinkertaisen ruuan herkullisuudesta, maaseudun ihmisten ystävällisyydestä yli 4000 metrin korkeudessa. Ma...

Valaat, öljy ja ilmastonmuutos ovat Petra Rautiaisen romaanin taustalla. Meren muisti kertoo tarinan Tenojoella syntyneestä ja kasvaneesta naisesta, Aapasta,  joka on emigroitunut Floridaan ja työskentelee siellä öljy-yhtiön PR-hommissa. Eletään ilmeisesti 1980-lukua, päähenkilön isöäiti on kuolemassa, ja päähenkilö palaa kotikonnuilleen.  Aapan äiti on kuollut Aapan ollessa vielä lapsi salaperäisessä valastukseen liittyvässä haaksirikossa. Aapan isoäiti ja täti ovat kasvattaneet Aapan, ja nyt isöäidin kuoltua Aapa joutuu kohtaamaan Floridan auringossa torjumansa muistot.  Kylän elämä on kuten ennenkin, suurin osa Aapan lapsuuden naapureista on yhä elossa, osa katkeroituneena, osa erakoituneena, ja jokaisella on avaimia Aapan äidin haaksirikon yksityiskohtiin. Näitä avaimia Aapa keräilee minkä juopottelultaan ja traumoiltaan kykenee. Lopussa avaimet loksahtavat lukkoihin, traumat hellittävät, Aapa vapautuu menneen ahdistuksesta.  Aapan tarina rinnalla kirjassa on mat...

Sofia Parlandin esikoisteos Skrivet på revbenen on uskomattoman kauniisti kirjoitettu kokoelma uskomattoman rumista ja kivuliaista tapahtumista. Parlandin isä on venäläinen, äiti suomenruotsalainen, ja Parland vietti lapsuutensa Pietarissa, kunnes Krimin valtauksen jälkeen pakeni Suomeen luvaten ystävilleen tulevansa pian takaisin. Hän palasi vaan ei pian, ja kun hän palasi, Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, ja paluu Suomeen oli taas edessä.  Parlan kirjottaa omastaan, ystäviensä ja sukunsa elämästä Suomen ja Venäjän välissä, millaista oli koulukäynti Venäjällä, millaista oli nuoruus juhlineen, millaista oli kadottaa Venäjällä syntynyt osa itsestään. Teksti kuin runoutta, tarkkaa, yllättävää. Kirjassa on myös runoja, jotka kertovat samoista asioista toisilla tavoin. Kirja kertoo myös Parlandin ystävistä, rakkaistakin, Georgiaan ja Wieniin paenneista, hekin kotinsa, isänmaansa ja toivonsakin menettäneistä. Nämä kertomukset ovat riipaisevan kauniita, nuoruuden toiveikkuuden katoaminen on tu...

Takakannen mukaan Juha Raution Sunnuntain rajat ajaa oven koomiseen ahdistukseen. Kirja tekee mitä lupaa, kertoo tarinoita hieman syrjäytyneiden elämästä pilke silmäkulmassa, hotakaismaisin sanankääntein ja kaurismäkeläisin vuorosanoin.  Kirjan kertomuksissa tapaamme ihmisiä, joilla ei todellakaan mene hyvin. Usea heistä on jättänyt koulun kesken, päätynyt hanttihommiin, jotka ovat loppuneet ja joiden jäljiltä on kuitenkin vielä jonkinlainen itsekunnioitus tallella, hatarasti tuopin pohjalla, josta sitä on nautittava. Seuraukset ovat arvattavissa: tappelu, muistinmenetys, huorinteko, kukkaron katoaminen ja joukkoitsemurha.  Luin kirjaa novelleina ja petyin. Raution kertomukset eivät ole klassisessa mielessä novelleja, ne eivät muutamaa (joukkoitsemurha) lukuunottamatta pääty laisinkaan, vielä vähemmän yllättäen. Kertomukset alkavat, kulkevat oman aikansa henkilöidensä mukana ja loppuvat sitten vaikkapa auto- tai venematkan määränpäässä. Kertomuksina luettuina Raution kirja on ...

Lyhyestä virsi kaunis ja niin romaanikin. Rosa Liksomin uusi romaani käsittelee 194 sivullaan Suomen historian 1900-luvun alusta pitkälle 1960-luvulle, ja näistä sivuista noin 10 on otsikoita, jotka kertovat mitä seuraavilla sivuilla tapahtuu, yleensä kauheuksia.  Romaani kertoo naisesta, joka syntyy lappilaiseen perheeseen, toiselta puolelta saamelaiseen, toiselta helsinkiläiseen suomenruotsalaiseen. Hänen elämäänsä sattuu sisällissodan jälkimainingit, lama, fasismin nousu ja natsien valtaannousu, näiden vaikutus suomalaiseen yhteiskuntaa, sotainnostus, Suur-Soumen haikailu, sota, häviö. Kaiken tämän keskellä päähenkilö kasvaa naiseksi, menee naimisiin, eroaa, rakastuu väkivaltaiseksi tunnettuu everstiin, on mukana Lapin eliitissä sodan aikana ja lopulta joutuu sodanjälkeisten tapahtumien masentaman miehensä pahoinpitelemäksi.  Romaanin tarina on järkyttävä sekä yhteiskunnallisesti - miten Suomi ja suomalaiset kietoutuivat natsien pauloihin - että henkilöhistoriallisesti - mi...

Kari Hotakaisen hahmot ovat vallanneet suuren osan suomalaista nykykirjallisuutta. He puhuvat päälausein, heidän huumorinsa on kuivaa, kirjallista, sanonnat aforistisia. Yleensä heille ei mene hyvin, maailma potkii päähän ja puolisokin jättää, yksinäisyys kalvaa. Hotakaisen tapa kirjoittaa on yllätyksetöntä yllätyksellisyydessään, nokkeluus saa lukijan korkeintaan hymähtämään. Tarinat kuitenkin ovat useimmiten lukemisen arvoisia, jotain tärkeää suomalaisesta yhteiskunnasta paljastavaa. Siksi tartuin Hotakaisen vuonna 2022 julkaisemaan romaaniin Opetuslapsi. Mitähän Hotakainen on tällä kertaa meille kertomassa.  No, ehkäpä että paha saa palkkansa. Jos kohtelee kaltoin, tulee myöhemmin itse kaltoin kohdelluksi. Tämä pätee sekä perheessä ja että laajemmin yhteiskunnassa. Epätoivosta, loukkauksista seuraa kosto.  Kirjan päähenkilö Maria on syntynyt juopon isän ja kelvottoman äidin elämään, jossa hänellä ei ole sijaa. Viisivuotiaana Maria sijoitetaan kunnon perheeseen, ylemmän kesk...

Vuoden 2018 Nobel-voittajan vuonna 1996 ilmestynyt Alku ja muut ajat kertoo 60 lyhyen kertomuksen myötä Puolan maaseudulla olevan kylän, Alun, ja sen asukkaiden elämästä noin 80 vuoden ajalta 1800-luvun lopulta pitkälle kommunistisen hallinnon aikoihin.  Kirja alkaa Alusta, kylästä, sen maantieteestä ja sitä suojelevista arkkienkeleistä. 1800-luvulla kylä elää elämäänsä rauhallisesti, mutta rauha on Puolassa harvinainen asti. Suurvallat vievät miehiä sotiinsa, naiset jäävät yksin, lapset syntyvät isien poissaollessa, epätoivo ja suru kalvavat.  Jokainen luku kertoo kylästä jonkun asukkaan näkökulmasta, osin samoista tapahtumista, kukin oman näkemyksenä toisista henkilöistä, heidän menestyksistään ja menetyksistään, kateudesta, rakkauksista kielletyistä ja sallituista, ja tietenkin pienen kylän ahdasmielisyydestä.  Sodat seuraavat toisiaan, kylän asukkaat pärjäävät kuten pystyvät, monet päätyvät joukkohautoihin, osa pelastuu metsän maakuopissa, ja toisen ison sodan jälkeen...

Takakansi lupaa kirjan soivan kauniisti, kuin arkipäiväinen elämä vähine tähtihetkineen, ja niin kirja lupauksen lunastaa, vähäeleisesti, kiehtovasti.  Tarina on arkista nuorten aikuisten elämää. Päähenkilö Viivi työskentelee freelanser-kustannustoimittajana, asuu nuoren kuolleen äitinsä perintörahoilla ostamassaan asunnossa lähiössä. Kirjan alussa Viivin ystävä Juuli Alma-tyttärineen muuttaa Viivin luo vesivahinkoa karkuun, mikä ilahduttaa Viiviä, koska iltojen yksinäisyys hälvenee. Päivisin Viivi kustannustoimittaa Johanneksen urkujen historiasta kertovaa tiiliskiviteosta. Viivin elämään ilmestyy taiteilija-Manu, he rakastuvat, muuttavat yhteen, ottavat yhteen, elävät kuten nuorten kuuluukin, käyvät Lapissa matkoilla, juovat viiniä, viettävät jouluja yhdessä Juulin ja Viivin isän kanssa.  Kirja kertoo taitavasti näiden ihmisten elämästä nykyajassa, ihmissuhteiden herkkyydestä, rakkaudesta, kaipuusta, ja työelämän hauraudesta, onnesta vähien varojen keskellä.  Kirjassa e...