Kuuralinnun maa / Kari Kovalainen

Sitä luulee osaavansa suomea ja sitten sitä tarttuu Kari Kovalaisen kirjaan. Yhtäkkiä huomaa, että osaakin vain kaupunkilaisten kieltä, suomea, Lapin ja kairojen kieli on tuntemattomampaa kuin romaanien englanti tai Parlandin esseiden ruotsi. Joka sivulla kymmeniä sanoja, joiden merkityksen voi aavistaa, muttei tietää. Osa sanoista varmaankin murretta, mutta monet kuvaavat luontoa, eläimiä, retkeilyä, vaeltamista, ja ovat täysin vieraita, vieraampia kuin 100 vuotta sitten kirjoitettujen romaanien maaseutusanasto.

Onneksi sanojen outous ei estä kirjallista nautintoa. Kovalainen on kirjoittanut joukon novelleja, joissa erämaan mies, siellä vuosia naavoittunut, puheensa jo unohtanut, kertoo elämästään. On ollut epäonnea rakkaudessa, ja suuri rakkaus kairaan, eläimiin, yksinäisyyteen avaran taivaan ja naavaisten petäjien alla. Mies kertoo miten kohtaa karhunpennun erämökissä, miten aiemmassa elämässään on tehnyt keikkahommia eräillen Borneossa, miten sielläkin enää vähän koskematonta viidakkoa ja miten orangit uhkaavat, ja miten mies kohtaa itsensä norjalaisessa erämaassa jouduttuaan epäsopuun naisensa kanssa, ja miten siinä sitten käy. 

Mies on ahdistunut, ehkäpä vihaa ihmisiä, itseäänkin, mutta toisaalta kaipaa muiden seuraan, jos edes jakamaa viskipullon. Silti eläimet, linnut järvillä, ovat läheisimpiä. 

Kaunis teos luonnosta ja ihmisyydestä, joskin tarvitsisi sanaston loppuunsa.