Jälkeen / Seidi Saikkonen

Maailma, jossa aurinko tappaa, jossa lyhytkin oleskelu ulkona, tai pienikin valonsäden verhojen lomasta on hengenvaarallinen, on Seidi Saikkosen Jälkeen -romaanin näyttämö. Millaista elämä on katastrofin jälkeen, miten ihmiset käyttäytyvät ja käyttävät toisiaan toivon kadottua, täydellisessä pimeydessä vaeltaen?

Kirjan alussa tapaamme Sirun ja Leon mökissä pohjoisessa Suomessa. Mökki on kaukana muusta asutuksesta, mutta ruokakauppaan on silti pyörämatka, ja mökin lähellä ei näy muita ihmisiä. Pimeyttä riittää, elämä on hyvää, mutta talven kylmyys ajaa pariskunnan etelään, Vaasaan. 

Vaasassa pariskunta löytää itselleen sopivan omakotitalon, puuhellasta saa lämpöä, sadevettä katolta. Alueen muut talot ovat pääosin tyhjiä, lähistön Prismasta ja muista isoista kaupoista löytyy vieläkin syötävää, päivä päivältä (tai oikeastaa yö yöltä, koska päivät Siru ja Leo nukkuvat pimennysverhojen takana). Mutta pimeässä paratiisissa on käärme, toinen ihminen, väkivalta vaanii muiden ihmisten taskulamppujen valokiiloissa.

Kirja koostuu päiväkirjamaisista kertomuksista yhden talven ajalta. Pariskuntamme yrittää selvitä, löytää toivon haaveesta saada lapsi, ja radiosta toisinaan kuuluvasta puheesta. Toivoa on vaikeata ylläpitää, koska jokainen kohtaaminen on vaara, löytöretken tyhjiin taloihin voivat päättyä puukotukseen, ja alueen läpi öisin kulkevat ovat kuin Mad Max -elokuvasta, kähveltävät viimeiset antibiootit.

Kertomus on kiehtova, ajatus maailmasta, jossa ihmiselämää on vain pimeydessä, maan alla, on hyvä tapa pohtia moraalia, yhteisöllisyyttä, empatiaa ja pelkoja. Samalla tavalla katastrofi antaa puitteet henkilöiden historian hahmotteluun, rajoittaa sen muistoihin, kaipaukseen, ja näin tiivistää kerrontaa. Tässä Saikkonen onnistuu hyvin, pariskunnan kohtalo koskettaa ja lukija toivoo heille parasta, mutta sitä ei ole saatavissa.

Onko lopussa kaikki hyvin? Se jääköön lukijalle selvitettäväksi. Aurinko nousee joka päivä.