Mane

Keväällä 1990 Satumaa-yhteisömme vuokrasopimus Topeliuksenkadun asuntoon päättyi. Asunnon omistava lääkäripariskunta oli palaamassa työkomennukselta Afrikasta. Yhteisöelämä oli sujunut mukavasti ja osa porukasta halusi jatkaa. Etsimme uutta asuntoa, talous ei ollut vielä romahtanut eikä vapaita, kohtuuhintaisia ja suuria asuntoja ollut paljon. Saimme tietää, että Mesta Oy oli ostanut kaksi rakennusta Lauttasaaresta, Lahnalahdentieltä. Toinen oli puinen huvila, toinen kivinen kuutiomainen funkkistalo. Saimme alustavan lupauksen vuokrasopimuksesta, mutta sitten yhtäkkiä Mesta Oy peruikin lupauksensa. Heidän piti aloittaa rakennusten purkaminen ja uusien rakentaminen tontille. Voittoa oli tiedossa heille!  Meille taas tästä syntyi pulma. Missä asua? Onneksi kaikki meistä löysivät kesäksi asumuksen ystävien luota (minä ja PG Pasilasta yhteisöstä, jossa kolmiossa lopulta asui 6 hippiä, oli kunnollista meininkiä), muut ties mistä. Mesta Oy antoi meille tavaroittemme säilytyspaikaksi auto...

Rankassa on taas mellakoitu. Kouluissa (vähemmän onnekkailla alueilla, niillä jostain Eduard Louis kertoo kirjoissaan ja joista kertoi muun muassa elokuva Le Haine) on puutetta opettajista, rakennukset ovat huonoja. Niinpä opiskelijat lähtivät periranskalaiseen tapaan kaduille kertomaan valtaapitäjille, että jo riittää. Montaa muutakin harmittaa Ranskassa taloustilanne, luokkayhteiskunta ja ihan muutoin vaan. Niinpä kaduilla on nähty perinteistä ranskalasita meininkiä, lasinsiruja, tulta, vesitykkejä, kyynelkaasua.  Ranskan vastarintaliikkeen veteraani, ihmisoikeuksien julistuksen kirjoittamisee osallistunut Stéphanie Hessel, kehoittaa kirjasssaan Vastarintaan nuorisoa suuttumaan. Hänen mukaansa suuttuminen on toiminnan, vastarinnan edelltys. Vastarinnalle on Hesselin mukaan syytä: ilmasto, Palestiinan tilanne, ja luokkayhteiskunnan epäreiluus. Vastarinnan edelltys on suuttumus, mutta suuttumuksen ei saa antaa johtaa väkivaltaan, joka on aina väärin (paitsi ilmeisesti ei ollut nats...

Muistan miten istuin pulpetissa Aleksanterin peruskoulun ala-asteella vuonna 1981. Suomi oli juuri päättänyt ottaa pysyvästi käyttöön kesäajan, ja meitä viidesluokkalaisia oli pyydetty (tai kuten koulussa tapahtuu: käsketty) kirjoittamaan kesäajasta aine. Muistan miten vaikealta se tuntui, minulla ei ollut asiasta mielipidettä. Miten minulla olisikaan voinut olla? Eihän pikkupojille pimeys ja valkeus ja niiden vaihtelu merkitse mitään. Aina on virtaa seikkailla, leikit vaihtevat valon määrän mukaan. Vaan ainekirjoitus ei oikein onnistu, jos kirjoittaa että “ihan sama”. Oli pakko keksiä jotain. En muista tarkalleen mitä keksin, mutta muistan ottaneeni vastustavan kannan. Vastustaminen on aina minulle helpompaa kuin kannattaminen. Perusteiksi keksin muistaakseni kaikenlaisia näsäviisauksia kustannuksista ja vaivalloisuudesta.  Ei siinä hyvin käynyt. Sain aineesta noin seiskan, mikä minulla luokan priimuksiin jo nousseena oli pettymys. Samoin muuten kävi toisessa ylioppilasaineessa, j...

Lavalla kaksi muusikkoa. Ikiaikaisten Hammondin sähköurkujen takana istuu hyvinsyöneeltä Väinämöiseltä näyttävä mies, Nieminen, jolla on koko ajan hymynkare silmissään, aivan kuin haluaisi virkata jotain hauskaa. Lavan toisella laidalla pienempi mies, Litmanen, alkaa takoa rumpujaan kuin Lemminkäinen Sampoaan. Ilmoille nousee jazzin, bluesin, discon ja bossanovan sekoitus, urut laulavat rumpujen sekaan matalaa rytmiään ja korkeaa melodiaa.  Kumpikaan miehistä ei laula, ketään ei lauleta suohon eikä pyödän alle, mutta lähellä on, että kaksikko laulaa yleisön pöydille tanssimaan. Ainoastaan yleisön harmahtava keski-ikäisyys estää yleisön ja pöytien liiton. Yleisö kuitenkin noudattaa Niemisen isoilla kämmenillään ehdottamaa rytmitapatusta. Tunnelma on muutaman kappaleen jälkeen jo katossa vaikka Juttutuvan kauniin salin katto on korkealla. Niemisen ja Litmasen neljännesvuosisatainen yhteissoitto sujuu hyvin. Heidän ei tarvitse kuin katsoa pikaisesti toisiaan, jotta he tietävät mitä to...

  36 vuotta sitten tukimme Rauhanpiipun voimin pääesikunnan oven.  Mielestämme Suomi oli liian militaristinen, menossa olevat hävittäjäkaupat järjettömiä. Rauhalle olisi pitänyt antaa mahdollisuus. Samana iltana puhuin rauhanmarssin mielenosoituksessa, jonka S oli järjestänyt. Emme silloin toki tienneet toisistamme mitään. Merkillisen pieni oli ja varmaan on yhä akateeminen Helsinki. Minä olin toisen vuoden opiskelija, jonka opiskelut olivat alkaneet hyvin, mutta jotenkin siinä oli käymässä silleen, että nuoruus ja opiskelijaelämä ja tytöt ja ystävät veivät. Vaan eivät kuitenkaan kokonaan, sain koko ajan tehtyä opintoja, muistan niistä jotain, kirjojen lukemista Topeliuksenkadulla Satumaa-yhteisössämme,  No, nyt rauha on murentunut, hullut diktaattorit muodostavat epäpyhiä liittoutumiaan, tuhansia kuolee joka päivä eri puolilla maailmaa vain ja ainostaan turhaan. Olen jo kirjoittanut pasifimistani ja sen kehittymisestä, kirjoitukset löytyvät muun muassa Clauden laatien el...

Litku Klemetti ja levynjulkaisukeikka Tavastialla, kiertueen aloitus. Bändi on kaikkiaan huikeassa kondiksessa, soitto sujuu tiukasti Litkun rokkaamista myötäillen. Kappaleet ovat entistä rajumpia, tai ainakin vanhojen tuttujen sovitukset. Uuden levyn biisit ovat loitonneet aiemmassa vaiheessa bändiä vaivanneesta iskelmällisyydestä. Nyt kappaleissa ja niiden esillepanosta on perinteistä rokin vimmaan, Litkun esiintymisessä vaaran tuntua.  Hommassa ei ole koreografiaa vaan kaikki on odottamatonta, hattu lentää ja laulaja perässä. Kitaristi tarkkailee ja rumpali lyö vimmaista tahtia. Pitkähiuksinen Litku (ja hänen äänensä varsinkin) on kuin Patti Smithin ja nuoren Maija Vilkkumaan synkänkoominen sisarolento.  Vaikka yhtye soitti muutaman vanhemmankin kappaleen, ne kuulostivat erilaisilta kuin ennen, ennakoimattomilta, juuri siinä hetkessä sovitetuilta, melkeimpä improvisoiduilta, ja juuri siten kuin ne sattuvat lähtemään, niin hyvä oli ja sillä mentiin. Monilla näennäisesti rock...

Testailin Claude-tekoälyä. Laitoin sen lukemaan blogini ja vastailemaan kysymyksiin. Kysyin muun muassa miten moneen kirjaan blogissani olisi tekstiä. Vastaus yllätti minut. Tekstiä on noin 12 paksun eli 400-sivuisen romaanin verran.  Ja kun minulla on vähintäänkin saman verran julkaisemattomia eli yksityisiä päiväkirjoja, niin olen kyllä eläissäni kotvan viettänyt kirjoitellen. Mitään en ole kaupallisesti julkaissut - enkä varmaankaan ikinä julkaisekaan. Olen aivan liian rauhaton ja laiskakin kirjoitusteni saattamiseksi yhtenäiseen muotoon. Enhän edes jaksa lyhyitä kirjoitelmiani oikolukemaan, saati virheitä korjaamaan. On aina niin paljon muutakin puuhaa.  Oma blogi on oivaa materiaalia testailemiseen. Tiedän mitä blogissani on noin suunnilleen, ja kun pyydän Claudea kirjoittamaan elämäkertojani eri näkökulmista blogini perusteella, pystyn arvioimaan mihin tekoäly just nyt lokakuussa 2026 pystyy.  Blogini sivupalkissa on nyt koko joukko Clauden laatimia elämäkertoja, li...

49 suosikkia Manen aforismeista. Ne on valittu neljän perusteen mukaan: lause toimii ilman kirjoitustaan, siinä on käänne tai oivallus, se on lyhyt ja ajatus on Manen oma eikä yleinen sananlasku. Lainaukset ovat sanasta sanaan, ja jokaisen alla on lyhyt perustelu sekä linkki alkuperäiseen kirjoitukseen. Listan on laatinut Claude, mistä syystä listalla on latteuksiakin (vaikka jokaisen Mane on kirjoittanutkin) Elämä, onni ja ystävät Ilman ystäviä elämä ei olisi elämää vaan ainoastaan elossa olemista. Ystävyys tiivistettynä eroon elämän ja pelkän elossa olemisen välillä. 18.09.2026 · Ystävät ja Roihuvuori Olen vanha, vanhanaikainen, ja siitä ylpeä. Kolme sanaa ikääntymisestä, ja loppukäänne tekee niistä ylpeän. 04.12.2025 · Spotify ja muut palvelut Osa kommentaareista on kiinnostavia, osa ei, aivan kuten elämäkin. Kirja-arvion sivulause, joka laajenee koko elämän mittaiseksi. 21.11.2025 · Station eleven / Emily St. John Mandel Minusta on ollut kivaa olla Mane. Hyvän...

Kauan sitten S:n ystävä L täytti 40 vuotta. Hän halusi lahjaksi aforismi. Minä keskin, että on aina parempi jännittää kuin jänistää. Sen koommin olen itsekin pyrkinyt aforismistani vaarin otamaan, siitä moton itselleni luomaan.  Vaan helppoa se ei ole. Kun ihminen, tai ainakin minä ja luulisin olevani tässä suhteessa kuin kuka muu vain, joutuu kasvokkain jonkin uuden, hänelle tuntemattoman tehtävän tai asian kanssa, ihmistä alkaa ahdistaa. Osaamattomuus tuntuu pahalta, tekee mieli paeta eli jänistää, todeta että onhan tässä jo elämässä tarpeeksi opittu, saa riittää, ei enää uutta.  Muistan tämän tunteen kaukaa menneestä. Se oli läsnä jo koulussa, mutta tuli varsinaisesti tutuksi vasta opiskelujen jälkeen kun töissä jouduin ja pääsin tekemään asioita, joita en todellakaan osannut (koska en ollut niitä aiemmin tehnyt tai opiskellut). MIT:ssä vasta tämä tulikin vastaan, olin kuulemma koko ajan melkein palaamassa ns. maitojunalla kotiin (vaikkei USA:sta junalla Suomeen pääsekään)....

Aiemmin taimen oli äärimmäisen uhanalainen Suomessa. Nyt se on enää erittäin uhanalainen. Tänään olin mukana Työväenopiston järjestämällä tutustumiskävelyllä Mätäjoen varrella. Oli nastaa. Helsingin perhokalastajat ry ja Virtavesien hoitoyhdistys ry ovat jo kahdeksantoista vuoden ajan kunnostaneet t alkootyönä Mätäjoen vesistöä uhanalaisten taimenten lisääntymisalueeksi. Mätäjoki on nimestään huolimatta luonnonkaunis pikku joki läntisessä Helsingissä. Mätäjoen latvat ovat Vantaan Kaivokselassa. Sieltä se virtaa Malminkartanon, Kannelmäen Pitäjänmäen ja Talin kautta mereen, Iso-Huopalahteen. Kävelyn oppaana Mätäjokiprojektin vetäjä, Helsingin perhokalastajat ry:n vesienhoitovastaava Pekka Lindblad. Hän kertoi meille taimenesta ja sen käyttäytymisestä ja erityisesti lisääntymisestä. Taime kutee virtaavaan veden sorakoihin. Veden on virrattava sopivalla vauhdilla, jotta poikaset saavat happea, eikä vedessä saa olla hiekkaa. Tämmöisiin paikkoihin nelivuotiaana sukukypsäksi tulevat ...