Mane

  Paratiisissa kone kirjoittaa sähköpostit, toinen kone lukee ja vastaa, kolmas kone osan viesteistä lukee ääneen, wolt tuo ruuat ja sohvalta toiselle pääsee kävelemättä sähkökulkuneuvolla. Koskaan ei tarvitse päällysvaatteita, koska ulkona ei tarvitse käydä. Täydellinen hyvinvointi vallitsee! Vessaan kyllä joutuu itse raahustamaan, mutta pyyhkimisen hoitaa pönttö. Elämä on kuin Aurinkokuninkaalla, joskin hänen aikanaan hovissa paskottiin käytäville. Kuninkaan toimitusta saapuivat ylimmät hovi-ihmiset katsomaan. Maailma on menossa oikeaan suuntaan. -- Jos lukemista harjoitettaisiin seuroissa, joilla olisi harjoituksia, joihin voisi lapsen tuoda (autolla) lukemaan ryhmässä, ja jotka sitten kilpailisivat keskenään, niin lähtisikö lukeminen lentoon kuin liikuntaharrastus nykyisin? Siis jos lisäksi voisi päästä kv-lukuliigaan töihin ja ansaita miljoonan ja päästä telkkariin tai netflixiin. Miksi vanhemmat pitävät kovaa meteliä lastensa liikuntaharrastuksista mutta eivät vaadi lukuharra...

The Munsons eli Tokelan ja Vikstenin rytmimusiikkiduo soitti toukokuun 2023 lopulla Roihuvuoren Hard Rock Housen sunnuntaisissa iltamissa. Taustalla heitä säesti iltamien vakioyhtye vahvistettuna Olli Haavistolla slide-soittimineen ja ylimääräisellä rumpalilla, koska Janne Haavisto on yhä yksikätinen rumpali. Duo soittaa erinomaisesti. Viksten taitavampana sooloilee, lurittelee sormet viuhuen.Tokela komppaa, tuo sointiin ja touhuun alkuvoimaa ja remellystä. Soitto sujui hyvin yhteen ammattimaisesti säestäneen yhtyeen kanssa. Laulua en kuullut, koska jouduin ujouttani seuraamaan keikkaa eteisen puolelta. Sali oli täynnä, tunnelma kuuma ja tiivis ja happi vähissä. Hieno yhtye, hyvä keikka - ja minäkin opin taas sietämään paremmin hillbilly-meininkiä. Crass-yhtyeen Steve Ignorant toi yhtyeensä Tampereelle toukokuun puolivälissä. Ennen keikkaa Tampereen kirjasto oli järjestänyt haastattelutilaisuuden, jossa Steve kertoi Crassin synnystä, keikoista, elämästä Dial Housessa ja elämästään Cras...

Sarajevo, Jugoslavian hajoamissota, on vuosi 1991 ja serbien joukot alkavat piirittää kaupunkia. Zora, noin 60-vuotias kuvataiteen professori, taiteilija, elää perheensä kanssa rauhassa kunnes yhtäkkiä pakolaiset valtaavat Zoran äidin asunnon. Uuden lain mukaan näet tyhjän asunnon saa ottaa käyttöön, koska asunnoista on pulaa. Zora saa valtaajat häädettyä, mutta tilanne huononee.  Zoran tytär asuu miehensä kanssa Englanissa, ja Zoralla on tapana vierailla kerran vuodessa heidän luonaan. Sodan lähestyessä syntyy ajatus paeta Englantiin, mutta Zora päättää jäädä vahtimaan äitinsä asuntoa, opettamaan, maalaamaan. Hänen perheensä lähtee, Zoran on tarkoitus matkustaa myöhemmin.  Vaan niin ei käy, sota muuttaa kaiken, piiritys muuttuu keskiaikaiseksi, ruoka vähenee, talot hajoavat pommituksissa, jopa Zoran rakas työhuone kansalliskirjaston ullakolla palaa, kirjaston kirjojen sivut lentävät kaupungissa kuin mustat perhoset.  Zora pyrkii jatkamaan elämäänsä edes jotenkin normaali...

  Kesän varalta merkittäköön muistiin (minun mielestäni) kivoimmat mestat olen juomiseen ystävien kanssa Helsingissä 2023: Roihuvuoren Rio ihan vain siksi, että se on sekä kiva että lähellä himaani ja siellä on aina ystäviä ja olut maksaa 13€ per litra. Coolhead Brew Viikissä. Hyvää, joskin kallista olutta, aina aurinkoista paitsi kun sataa ja kivat sisätilat ja alle 4km himasta fillarilla. Puotilan kartano, ihan kuin saksalainen Biergarten, olut samaa hintaluokkaa kuin Riossa, elävää ja usein jopa hyvää musiikkia, isoja puita, ja alle 4km himasta. Haltialan Wanha Pehtoori, maaseutu kaupungissa, aurinkoista, halvahkoa olutta, lehmiä, sikoja ja muita eläimiä. 12-15km himasta fillarilla, just sopivasti Pyysaaren ravintola, ihanat maisemat, ruokamuseon lista, kohtuulliset hinnat (tai oli ennen koronaa), 5km himasta Sivukirjasto Karhupuistossa, kuin Rio. mutta Kalliossa. Ei musiikkia, vaan paljon kirjoja. Hyvää olutta halvalla, ihan OK terassi kadulla. 8km. Rytmi 2. linjalla, klassikko...

1970-luvun Irlanti on monille tuttu IRA:n terroristien (sotilaiden) vankilaelämästä ja -protesteista kertovista dokumenteista. Tavallisten kansalaisten elämästä sisällissodan keskellä tiedämme vähemmän. Tiedon puutteeseen auttaa tässäkin tapauksessa fiktio, tuosta ajasta kertova romaani.  Louise Kennedyn romaani Trespassers (eli muiden maalla kulkijat) kertoo rakkaudesta Belfastissa ja sen naapurissa. Parikymppinen Cushla on opettaja, joka auttaa veljeään perheensä omistamassa pubissa iltaisin. Jännitteet näkyvät pubissakin, joka on siitä erikoinen, että siellä käyvät sodan molemmat osapuolet ja lisäksi vielä yhteiskunnan väkivaltakoneiston edustajat, poliisit ja sotilaat. Olut tuo heidät yhteen, joskus sattuu kahnauksia.  Cushla tapaa baarissa itseään vanhemman Michaelin, asianajajan, joka työkseen ajaa väkivallan kohteeksi joutuneiden oikeuksia oikeudessa. Michael on naimisissa, mutta tunnettu naistenmies. Syntyy salasuhde, jossa salaista on suhde ja se, että sen osapuolet o...

  Kävin tutustumassa Kruunuvuorenrannan lauttaan.  Se oli oikein mukava. Aiemmin olin hieman epäileväinen lauttojen suhteen, mutta selvästi niillekin on käyttöä Helsingin joukkoliikenteessä. Reitti ja aikataulu seuraavasti Ylen uutisen mukaan työnantajan pitää etukäteen tarkistaa etätyötila. Sen oltava ergonominen. Outoa. Kuka määrittelee mikä on ergonominen? Teen töitä pääosin sohvalla joko toimitossa tai harvoin himassa. Onko jollakulla muulla kuin minulla valta määritellä onko sohvani ergonominen? Sen voin kyllä sanoa, että Kahvsiskojen pöydät ovat etätyöhön liian matalat. Tunnin työskentelyn jälkeen pyöräillessä sattuu selkään ekat 100 metriä.      Minusta tuntuu, että lainsäädäntö on jäämässä ajasta jälkeen aivan liian paljon. Ihmettelin hieman tekoälyä ja diskurssia. Miten voi olla samanaikasesti sekä niin, että AI tulee ja vie melkein kaikkien duunit ja niin, että on hirmuinen pula työvoimasta melkein kaikilla aloilla? Ja miten voi olla niin, että miten p...

Tunnustan, nykyajan muodin mukaan läväytän tai isken yllättävän asian pöytään: minä en ole kiinnostunut tietotekniikasta. Olin viimeksi todella innostunut ja kiinnostunut tietotekniikasta joskus 1980-luvun alkupuolella, kun sain puhuttua isäni ostamaan minulla Commodoren VIC-20 tietokoneen. Sen parissa vierähti yläasteaikana vuosi pari: opettelin ohjelmoimaan Basic-kielellä, toteutin muutaman pelin. Sitten kiinnostus tietotekniikkaan sammui eikä ole sen koommin syttynyt uudestaan.  Olen kuitenkin koko työurani työskennellyt tietotekniikan parissa. Olenko siis hukannut elämäni, toiminut typerästi. En usko niin olevan, koska ensinnäkin jos ei ole perintörikas ja työtä on elannon vuoksi tehtävä, on syytä tehdä hommia, joista saa rahaa mahdollisimman vähällä vaivalla ja mahdollisimman miellyttävissä olosuhteissa. Tietojärjestelmien kanssa puuhastelu ovat sattuneet olemaan elinaikanani hyvin palkattua, helppoa, siistiä sisätyötä.  Koska en ole kiinnostunut tietotekniikasta sinänsä,...

1 ) Minun ymmärrykseeni ei millään sovi se, että ensin leikataan taloudesta 6 miljardia ja sitten jotenkin maagisesti syntyy 100000 uutta työpaikkaa. Mistä ne oikein syntyvät? Mikä kysyntä niitä kannattalee? Niiden lienee tultava yksityisiin palveluihin, koska julkisista palveluista tulee työttömiä kymmeniä tuhansia ja teollisuus ei 20000 enempää mitenkään pysty työllistämään. Teollisuus kun on aika automaatista nykyään. Ja sitten ihan sekin, että nykyisistä työttömistä tuskin puolet kelpaa kellekään palveluihin. Ja persut estävät ulkomaalaiset. Vaan ehkä ihmeitten aika ei ole ohi. 2) Pysäköinninvalvonta toimii optimaalisesti, kun se ei parhaista yrityksistään huolimatta pysty määräämään yhtään virhemaksua. Jotta tähän tilanteeseen päästäisiin, on maksuja määrättävä hellittämättä ja siten nostettava autoilijoiden / lautaulijoiden keskuudessa maksusta. Tästä syystä pysäköinninvalvontaa ei voi yksityistää, koska yksityisen pysäköinninvalvonnan kannustimena on maksujen suuri määrä, ei vää...

Tikkurilan lukio kutsui minut kertomaan maata pitkin matkailusta.  Kalvoni ovat tässä . 

1980-luvun alussa Epilässä Tampereella kulki erikoinen hahmo. Pitkä mies musta pomppa päällään harppoi edes takaisin, usein käveli Kaarilan bensa-aseman kahvilaan pyytämään lasin vettä ja jatkoi sitten matkaansa. Pikkupoikina ihmettelimme miestä, joskus häntä seurasimme. Kerran mies käveli joutomaalle, tapaisi toisen erikoisen hahmon ja antoi hahmolle pillereitä. Seurasimme pitkää miestä. Saimme selville missä hän asui ja samalla miksi hän oli erikoinen. Mies asui mielenterveyskuntoutujien asuntolassa, Sopimusvuoressa. Ilmeisesti hänet oli sinne kotiutettu Pitkäniemen mielisairaalasta. Mies ei pystynyt käymään töissä, mutta pystyi elämään asuntolassa. Ja oli täysin harmiton. Epilässä asui myös Epilän keisari. Hän oli mies, jonka sanottiin opiskelleen yliopistossa ja lukeneen liikaa ja siksi menettäneen mielenterveytensä. Hänen erikoisuutensa oli yleisen haahuilun lisäksi naisten vaatteisiin pukeutuminen. Hän ei jostain syystä pukeutunut naisten vaatteisiin kotonaan vaan vaihtoi ne ylle...

Kairossa asuu 10 miljoonaa ihmistä. Kaupungilla on tarunhohtoinen, ikiaikainen kaiku, ja nykyajassa siellä on tapahtunut mielenkiintoisia poliittis-uskonnollisia keikauksia. Olen pitkään halunnut vierailla Kairossa, mutta en ole saanut aikaiseksi, kerran jo melkein Jordanista sinne olimme menossa, mutta palasimme sitten Syyrian kautta Libaboniin.  Salaliitto Kairossa - sepäs on hieno tilaisuus päästä näkemään kuvia Kairosta. Menin elokuviin ajatellen, että jos näen Kairon katunäkymiä, taloja, Niilin ja ihmisten elämää, olen tyytyväinen olipa elokuva muutoin millainen tahansa.  Eikä elokuvakaan pettänyt. Tarina on perinteinen kertomus vakoilusta, vallan turmelevuudesta, agenttien värmäämisestä, ja se on sijoitettu 900-luvulla perustettuun al-Azharin-yliopistoon. Kalastajan poika Adam saa stipendin yliopistoon. Hänen saavuttuaan yliopiston pääimaami kuolee. Maallinen valta, presidentti ja tiedustelupalvelu haluaa uudeksi imaamiksi itselleen myötämielisen uskonnollisen opettajan....

Pyöräilemme, minä ja Kyösti,  Bulgarian raja-asemalle heinäkuussa 1990. Kopissa nuokkuu tullimies, pieni ja paksu. Hän haluaa nähdä passimme, näytämme ne. Tullimies pyytää meitä täyttämään viisumilomakkeen. Siinä kysytään montako päivää matkailijan on tarkoitus viettää maassa. Koska rahaa on vaihdettava kullekin maassaoleskelupäivälle ja virallinen kurssi on huono, vastaamme että kolme päivä aiomme maassa viettää.  Tullimies katsoo viisumia, antaa sen takaisin, ja alkaa heilutella teräsputkea uhkaavasti Kyöstin edessä. Minä olen tullimiestä isompi, joten hän valitsee Kyöstin. Koska olemme jo saaneet passimme takaisin, lähdemme polkemaan Bulgariaan.  “Vandaalit!”, huutaa tullimies peräämme. Kesällä 1993 poljemme, minä ja Kyösti taas, Vilnasta kohti Ignalinaa. On rauhallista, lämmin päivä, ei muuta liikennettä juurikaan. Tie kulkee metsän halki, lehtipuita ja pensaita. Yhtäkkiä puskasta ilmestyy puolentusinaa maastopukuista miestä konepistoolien kanssa ja viittoo meitä pysä...

Olen onnellinen etten kuunnellut Olli Jalosen uutta romaani Stalker-vuodet. En olisi halunnut kenenkään ääntä pilaamaan mielikuvistustani päähenkilön äänestä, sen muutoksista hänen aikuistuessaan ja kohdatessaan sekä oman että muiden ja koko maailman petollisuuden. Vielä vähemmän olisin halunnut ketään lukemaan kirjassa mukana olevia koulutodistuksia ja sanomalehtiartikkeleita ääneen. Eikä kirjan useiden naishahmojen äänen konkretisoituminen olisi lisännyt kirjasta saamaani nautintoa.  Kirjasta näet saa suuren nautinnon. Sen voi lukea nuoren miehen kehityskertomuksena, Suomen poliittisen ja taloudellisen järjestelmän historiana ja muutosten kuvauksena tai vaikkapa ihan vain jännittävänä vakoiluromaanina, jona se kyllä vähän lässähtää lopussa.  Kirja tapahtumat meille kertoo päähenkilön minä-muodossa. Kirjan alussa hän on opiskelemassa Tampereen yhteiskunnallisessa korkeakoulussa, jossa tiedostuneisuus on huipussaan. Hänen värvätään salaiseen tutkimusprojektiin, jossa tutkitaan...

Istun kuvassa äitini isä sylissä. On jouluaatto, olen saanut lahjaksi apinan, jolla on vielä lappu kaulassa. Näyn saaneen myös auton, se on papan kädessä. Olen hieman hämmentyneen näköinen. Veljeni on varmaankin saanut lahjaksi koiran. Vasemmalla näkyy hedelmäkakku, sokeriastia, ja niiden vieressä varmaankin äitini vaatteista päätellen. On varmaan juotu joulukahvit. Olemme mummulan vanhan talon peräkammarissa, kahdesta kammarissa isommassa. On lämmin, Musti-koiran takana uunissa varmaan tuli.  Koira ja auto ovat kadonneet, niistä ei ole jäänyt edes muistikuvia. Apina on tallella, istuu nyt minun potkuhousuihini puettuna kotimme sohvalla. Rakastin apinaa yli kaiken lapsena, leikin sen kanssa jatkuvasti, ja niin apina vähitellen kärsi rakkaudestani. Sen varpaat irtosivat, sormet katkesivat ja sen sisältä pursui täytettä ulos.  Vaikka Maija-tätini aina meillä käydessään parsi ja kursi apinaa kokoon, sille oli puettava potkuhousuni päälle. Näin apina, jolle ei ole nimeä tarttunut,...

Isäni isällä oli moottorivene, jolla isäni perhe liikkui Savonlinnan lähivesillä. Veneessä oli keskimoottori, joka käynnistyi petroolilla ja kävi bensiinillä, tai sitten toisinpäin. Muistan olleeni joskus keskimoottoriveneessä Saimaalla, muistan moottorin monimutkaisen käynnistämisen, putputtavan käynnin, ja veneen rauhallisen lipumisen. Muistan saaria, kapeita salmia, vastaan tulleen höyrylaivan. En tiedä oliko vene isoisäni vene, olisinko voinut olla hänen veneessään kolmivuotiaana. Ehkä vene oli jonkin isäni ystävän, ja minä vanhempi.  Muistan toisenkin venereissun Savonlinnassa. Kukkakauppias Parkkinen oli saanut myydyksi oopperajuhlaväelle kukkia paljon ja kauppiaan kannalta hyvään hintaan. Voittorahoilla hieman leuhka Parkkinen oli ostanut - pikkupojan silmään - ison moottoriveneen, jolla matkasimme hänen mökilleen parin tunnin venematkan verran Savonlinnasta etelään. Vene oli hieno, harmitti ettei meillä ollut sellaista. Jokainen pikkupoika haluaa, että hänen isällään on yht...

A leksanterin koululla oli pihalle päin kolmet ovet. Vasemmalla, lähimpänä Hallituskatua, koulun pihan reunalla, avautuivat ovet rappukäytävään. Jos rappukäytävässä kääntyi vasempaan, pääsi pimeää käytävää pitkin terveydenhoitajan vastaanotolle. Jos meni sisään koulun keskellä olevista ovista, joutui hammaslääkärille. Jos valitsi oikeanpuoleisimmat ovat, niitä olisi useampi, joutui poikien vessaan.  Poikien vessassa kävin ala-asteen aikana kerran. Totesin sen niin saastaiseksi, että päätin pidätellä koulutuntien ajan. Onneksi koulupäivät olivat lyhyitä. Yläasteen vessa oli yhtä vastenmielinen. Siellä oli käytävä, koska koulupäivät olivat pidempiä. Nykyisin kouluissa on yksittäisiä vessoja, ehkäpä lapset eivät saa vessatraumoja enää nykyään.  Hammaslääkärissä käymistä en pystynyt välttelemään. Oli pakko mennä tarkastukseen, ja joskus hammasta särki. Ei auttanut mikään, oli mentävä merkilliseltä tuoksuvaan odotushuoneeseen. Muistan tuoksun vieläkin, mutta en pysty nimeämään sitä...

Aleksanterin koulu, Wivi Lönnin suunnittelema kansallisromattinen rakennus, seisoo Aleksanterin kirkon vieressä. Koululla oli ikää jo yli 70 vuotta, kun ensimmäistä kertaa astuin sen ovesta koulutielleni elokuussa 1975. Äitini toi minut kouluun, olin varmaan jännityksestä riehakas. Pidin koulusta, koulunkäynnistä, kavereistani, oppimisesta. Kirjoitin korona-aikana, melkein päivälleen kolme vuotta sitten,  31 ala-astemuistoa . Ne kertoivat enemmän koulussa tapahtuneesta ja vähemmän koulurakennuksesta.  Koulurakennus on suuri, pienelle pojalle sen käytävät olivat korkeita, luokat avaria. Ensimmäinen luokkamme oli ensimmäisessä kerroksessa ja sinne pääsi koulun päädyn ovista raput ylös kipuamalla, Jos olisi mennyt raput alas, olisi päätynyt kuvaamataitoluokkaan, mutta sinne menimme harvoin. Siispä raput ylös, takit naulakkoon ja luokkahuoneessa.  Rehtorin puoliso, ruova Honkajoki, odotti meitä liitutaulun edessä, pöydän takana ja urkuharmoonin vieressä. Hänen ankara olemukse...