Mane

Sri Lanka on ollut viime aikoina uutisissamme täysin pieleen menneen taloudenpidon vuoksi. Maa otti lainaa sieltä täältä ja varsinkin Kiinalta, sitten rahat katosivat huonoon hallintoon ja korruptioon, ja seurasi maksukyvyttömyys, josta seurasi lääke- ja polttoainepula ja ties mitä. Surullista, syyttömät kärsivät johdossa olleiden törppöilystä.  Aiemmin Sri Lanka oli uutisissamme sisällissotansa vuoksi. Sota oli sisällissotien tapaan raaka siviileitä tapattiin silmää räpäyttämättä, ammuttiin tykeillä jopa sen jälkeen kun he olivat jo joutuneet pakolaisleireille. Suuri määrä ihmisiä kuoli, saaren pohjoisosan tilanne jäi vuosikausiksi epävakaaksi ja köyhäksi.  Passage North kertoo sisällissodan jälkeisestä ajasta, ja samalla sodasta, ja myös Intian ja Sri Lankan välisestä vihanpidosta, vähemmistöjen sortamisesta. Kirja kertoo näennäisesti nuoren miehen, Krishanin junamatkasta saaren pohjoisosaan isöäitinsä hoitajan hautajaisiin. Pari vuotta isoäitiä hoitanut Rani on lomallaan se...

Hannu Salaman teokset olivat ja ovat yhä minulle tärkeitä. Olen lukenut Minä, Olli ja Orvokin moneen kertaan ja pidän sitä yhtenä parhaista maassamme kirjoitetuista romaaneista. Se ja Siinä näkijä missä tekijä loivat (mielestäni) uuden tavan kirjoittaa, toivat kirjallisuuden raakana lukijan silmille, ja siinä sivussa uudistivat kieltäkin. Tarinat ovat rankkoja, eikä poliittisesti ole mikään korrektia, jos muutenkaan, ja turvallisista tiloista ei ole edes nähty unta. Hyvä niin, sellaista oli elämä taannoin, ja on yhä toisinaan.  Myöhemmin olen kovin paljon pitänyt Salaman runoperformansseista, joita hän esitti ainakin vielä vuonna 2019 jazz-orkesterin säestyksellä. Performansseissa oli hurja lataus, alkuvoimaa, sanan tappuraa Kalevalan mitalle, ja Salamassa karismaa. Salaman uudempaan romaanitaiteeseen, sanotaanko nyt viimeisten 20 vuoden ajalta, olen yrittänyt saada koskestuspintaa. En ole onnistunut, joten olen yrittänyt lukea niitä yhteiskunnallisina kiistakirjoituksina, mutta ei...

Dekkareista on hankala kirjoittaa, koska juonta ei parane paljastaa, mutta silti kerron, että saaristosta löytyy kaksi muoviin käärittyä vainajaa. Tapausta kutsutaan tutkimaan Espoon poliisin erikoisryhmä ja sen johtaja Maria Kallio, jonka edesottamuksista Lehtolaisen dekkarisarja kertoo.  Koska kyseessä on sarja, on kirjassa paljon kertausta, menneiden tapahtuminen palauttamista lukijan mieliin, keskeisten hahmojen aiempia kokemuksia, heidän ihmissuhteittensa varaan rakennettua kertomista. Tämä toimii hyvin, jopa sarjan keskeltä aloittava lukija pääsee nopeasti tarinaan mukaan.  Kirjan hahmot ovat huolellisesti rakennettuja, omanlaisiaan ja toisistaan poikkeavia. Toki moni heistä on muutaman piirteen varassa, savolainen tai entinen jääkiekkoilija, tai vaikkapa vankilasta vapautunut murhaaja, tai pieni kalju Molo-Kinnunen. Näin sen pitääkin olla, dekkarissa liian hienostuneesti rakennetut hahmot haittaisivat juonen kuljettamista.  Juoni kulkee vauhdikkaasti, vie lukijan m...

Miten kertoa elämäkerta 100 vuoden takaa, aivan eri ajasta, aivan eri kulttuurista, siten, että se kommentoi nykyistä keskustelua? Miten välttää elämäkerran kuvittaminen, monien jo tuntemien tosiseikkojen ja anekdoottien kertaaminen? Ja miten tehdä tämä kaikki vain kahden näyttelijän voimin? Kas, siinäpä pulma! Ja tähän pulmaan Cécile Orblin ja Hanna Ryti ovat löytäneet ratkaisut, jotka sekä ovat perusteltuja että toimivat. He ovat yhdessä kirjoittaneet näytelmän tekstin, jonka Hanna Ryti on dramatisoinut ja ohjannut ja jossa Orblin yhdessä Laura Hännisen kanssa esittävät.  Näyttelijöitä on kaksi, hahmoja kymmenisen. Ratkaisuksi tekijät ovat valinneet sen, että Orblin esittää koko näytelmän ajan Katri Valaa ja Hänninen esittää muita hahmoja (Olavia Paavolainen, Valan Erkki-Veli, lukemattomat kustantajat ja kriitikot, jne). Tämä ratkaisu toimii, koska näin Katri Vala (Orblin) voi pysyä koko ajan näyttämöllä, hänen ei tarvitse poistua reunalle vaihtamaan vaatteita. Hänninen vaihtaa v...

I säni sai ensimmäisen sydänkohtauksensa 47-vuotiaana, kun minä olin 9-vuotias. Muistan äitini hädän, pakenin sitä nojatuolin alle. Sairaalassa isä näytti turpealta, mutta ei valittanut vaan jatkoi vitsailuaan kuten mitään ei olisi tapahtunut.  Isäni nuorena Isäni sairaus jatkui, hän sai toisen sydänkohtauksen ylioppilasvuonnani, tai ehkä hänet silloin ohitusleikattiin. Sairaalavuoteeltaan hän saksankielen opettajana antoi minulle vinkkejä ylioppilaskokeisiin. Juhliin hän toipui. Myöhemmin seurasi sydänpysähdyksiä, toinen leikkaus, tahdistin ja lopulta kuolema juuri ennen 70-vuotisjuhlia.  Minulla on näistä asioita trauma, joka oireilee hypokondriana. Pelkään sairauksia, erityisen pahasti pelkään sydänsairauksia ja diabetestä, johon isäni isä kuoli vähän yli 70-vuotiaana. Pelko on kummallinen kaveri, iskee milloin vain, ei tarvitse edes fyysistä tunnetta alkaakseen. Yhtäkkiä vaan olen aivan varma, että olen sairastunut, joudun kohta sairaalaan tai äkkikuolen. En halua sairaala...

“Pääsisinpä minäkin joskus lenkille”, ajattelen usein, kun joku hölkkää vastaani ollessani fillaroimassa. Sitten tajuan, että minähän olen just nyt lenkillä. Sellaista on kateus, muiden tekemisistä haaveilua.  Sama juttu Instagrammissa. Vaikka itsellä on ollut hieno päivä, on vaikka tullut käytyä hienossa ravintolassa, niin johan harmittaa, ettei ole ollut jossain melomassa tai fillaroimassa porukalla. Vaikken edes melo enkä tykkää porukassa fillaroimisesta. Sellaista on kateus, muiden tekemisten arvostamista omia enemmän.  Kummallista on elämä nykyään sosiaalisen median kanssa. Milloin vain median avaa, sieltä tulee silmille jotain, joka tuntuu paremmalta ja jännittävämmältä ja houkuttelevammalta kuin omat tekemiset. Ja varmaan muut katsovat minun tekemisiäni ja ajattelevat samoin, että jopas Manella on mukavaa, olisipa minullakin.  Mukavaa onkin, mutta mukavaa ei tämä loputon mahdollisuuksien vertailu, tekemisten ja saavutusten kilvoittelu ole. Onneksi se ei vielä ole l...

Jos joku tekisi mitä minä en eli pitäisi kirjaa mihin käytän aikaani, niin nukkumisen jälkeen varmaan toiseksi eniten käytän aikaani pyöräilyyn, sen katseluun urheilukanavalta, pyöräilyn edistämiseen, pyöräilystä puhumiseen ja pyöräilykirjojen lukemiseen. Kotonani on muutama hyllymetri pyöräilykirjallisuutta valmennusoppaista elämänkertojen kautta reittioppaisiin ja historiateoksiin.  Uusin lukemani pyöräilykirja on syntymäpäivälahjaksi saamani Jody Roseni Pyöräilyn lumo ja sen historia. Kirja kertoo nimensä mukaisesti polkupyörän keksimisen 1800-luvun alussa, 1800-loppupuolen pyöräilymanian kautta 1970-luvun alamaihin. Tämä kaikki on useissa kirjoissa kerrottua eikä Rosen kerro mitään uutta. Historiankirjoitus on vakiintunut.  Rosenin kirjan ansiot ovat muualla. Hän kertoo Klondyken kultakuumeen aikana hevosmiehinä valtauksille kiirehtineiden hävinneen fillarilla saapuneille, liittää tarinan tämän hetken talvipyöräilyyn Alaskassa. Rosen myös matkustaa Bhutaniin tapaamaan kuni...

Ah, kun on velaton asunto, ja käy töissä, on varaa tutustua keittotaidon uusimpiin virtauksiin kaupunkimme erinomaisissa ravintoloissa. Aiemmin olemme nauttiseen Alexanderplatsin ja Café Savoyn aivan erinomaisista ruuista ja niihin sopivista viineistä, eilen nautimme Ravintola Nollan keittiön luomuksista ja viinimestarin valinnoista.  Nolla pyrkii hyvän ruuan lisäksi nollahävikkiin eli jätteen määrän minimointiin. Lisäksi nykyhetkeen sopivasti ruokien raaka-aineet eivät ole merta kauempaa haettuja vaan pääosin kotimaisia - ja aivan varmasti jokaisen alkuperä on tiedossa. Viinit ulkomailta tietenkin, koska vielä emme ole saaneet ilmastoa viiniviljelylle suotuisaksi Suomessa. Pian sekin on edessä. No, vitsailu sikseen. Nolla tarjoaa maistelumenun 56 eurolla. Menuun kuuluu 2 alkuruokaa, pääruoka ja jälkiruoka, kaikki samoja kuin listalta yksittäin tilattavissa olevat. Tänään sattuivat tarjoamaan alkuruuksi  “grillattua kesäkurpitsaa, vihreää salsaa ja yrttinen pil pil” ja...

  Valvojat / Raekallio et al  Kansallisteatterin Valvojat-ulkoilmaesitysperformanssitapahtuma on hyvin ristiriitainen. Toisaalta se on innostava, kiinnostava uusi tapa tehdä teatteria, ottaa kaupunkitila ja katsoja osaksi esitystä. Toisaalta se ei täytä asettamiaan odotuksia, jää vaillinaiseksi, osin jopa kiusalliseksi.  Teos perustuu tekstiin, jota esitykseen osallistuja kuuntelee kuulokkeilla omasta kännykästään. Kännykässä on sovellus, joka kertoo mihin milloinkin käveltävä. Teksti osin kertoo mitä missäkin on tehtävä tai oltava tekemättä. Teksti on kuunnelmamainen, en kerro aihetta, mutta voin kertoa, että tekstissä on kaksi toisiinsa liittymätöntä osaa, ja että teksti hieman seuraa kävelyä vaikka kännykän sovellus ei pystykään rytmittämään kävelyä ja tekstiä ja paikkoja toisiinsa. Osallistuja saattaa kävellä tekstin edelle tai muutoin eksyä.  Osallistujakatsoja siis kävelee, kuuntelee ja tarkkailee. Reitin varrella tapahtuu erikoisia asioita, joista osa on varma...

  Kahdeksan vuorta (Le otto montagne) / Felix van Groeningen, Charlotte Vandermeersch Ah, elokuva, jossa ei ajeta ketään takaa, jossa ei murhata ketään, ei autoilla ympäriinsä itsetarkoituksellisesti, ei keskeytetä joka toista kohtausta taskussa pirisevään kännykkään, ja jossa ei pelätä antaa henkilöiden olla hiljaa.  Elokuva, jossa on kauniita maisemia, eläimiä, hikisiä, karvaisia, ryppyisiä ihmisiä, joilla on tukka sekaisin, joiden vaatteet ovat maaseutuelämään sopivat, ja jossa joskus jollakulla on huono päivä.  Siis jotain aivan muuta kuin suurin osa Finnkinon ohjelmistosta, jotain sellaista, josta elokuvataide lähti ja jollaista näimme myös Ranskan ja Italian uuden aallon aikana, ja sen jälkeen, jossa tarina on tärkein ja jossa kuva kertoo tarinaa.  Tarina on kasvutarina, kahden pojan ystävyydestä varhaisteini-iästä keski-ikään. Kaupunkilaispojan vanhemmat vuokraavat kesäksi asunnon pienestä alppikylästä, poika tapaa kylän ainoan lapsen, syntyy välitön ja luja y...

  Enemmistö ry syntyy uudelleen! Enemmistöhän oli - ja taitaa olla vieläkin - kävelijöiden yhdistys, joka 1970-luvulla alkoi vastustaa autoilun ylivaltaa ja josta myöhemmin erosi Helsingin Polkupyöräilijät, jonka puheenjohtajakin olin taannoin. Ei siitä sen enempää. Enemmistön toiminta hiipui.  Tänään 15.8.2023 kokoontui muutama kymmenen ihmistä perustamaan uuden Jalankulkijat ry:n. Mukana oli monen alan asiantuntijoita professorista väitöskirjan tekijän kautta erilaisiin saavutettavuusasiantuntijoihin ja myös muutamiin HePossakin vaikuttaneisiin pyöräilijöihin. Paikalla oli myös Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsen, ja ties keitä muita. Käydyt keskustelut olivat maltillisia, kenelläkään ei ollut liikenneyhdistyksistä liiankin tuttua syvää katkeruutta. Uskon, että tällä porukalla syntyy vielä suuriinkin muutoksiin kykenevä yhdistys. Varsinaisen yhdistyksen perustaminen jäi kyllä tekemättä, mutta ilmeisesti kokouksen koolle kutsunut sisäpiiri tekee sen ja valitsee kes...

  Haaveita / Maat joissa olen pyöräillyt Euroopassa Maat Tavoitteet ovat elämässä tärkeitä, haaveet ja unelmat vielä tärkeämpi. Haaveilen pyöräilemisestä kaikissa EU:n ja ehkä myös Euroopan valtioissa (pikkuisia kuten Andorra ja San Marino etc lukuunottamatta). Nykyinen tilanne on kuvan mukainen.  EU-maista pyöräilemättä ovat Romania, Irlanti, Tanska, Malta ja Luxemburg. Olen kovin yllättynyt, etten ole koskaan Tanskassa ollessani vuokrannut fillaria. Ehkä se kertoo jotain Kööpenhaminen julkisesta liikenteestä ja keskustan käveltävyydestä.  Romaniassa vierailimme paluumatkalla Istanbulista kesällä 1990, mutta silloin fillarimme olivat jo menossa junalla Puolaan. Irlannissa en ole koskaan käynyt. Luxemburgissa kävin autolla keväällä 2000 matkalla Berliinistä Brysseliin. Maltalla kävimme syksyllä 2006, mutta siellä ei tullut mieleenkään vuokrata fillaria, liikenne oli kaoottista ja Valletta käveltävissä.  Luxemburg sattunee matkan varrelle jollain reissulla, koska se o...

  Junamatkustajan reissu Vilnaan bussilla. Matkasimme Vilnaan ja takaisin Lux Expressin busseilla. Tämmöisiä kokemuksia ja havaintoja matkasta jäi mieleeni.  Menomatka Tallinnasta lähti klo 12.30. Tallinnan linja-autoasemalle oli mukava 2,5km kävely St Olav -hotellista eli vanhasta kaupungistas. Sää oli hyvä, kävely ennen 9-tunnin istumista houkutteli.  Ostimme vähän eväitä ja vettä aseman läheltä Rimistä, kävimme jännäpissalla asemalla (0,4€ korttimaksu). Matkatavarat ruumaan ja bussiin. Matkatavaroista sai numerolapun, jonka kopio laitettiin matkalaukun kahvaan. Sillä ei ole mitään merkitystä, koska perillä jokainen sai hakea laukkunsa itse.  Lux Experssin lounge-osaston luokan penkit olivat leveät ja jaloille oli 192cm koostani huolimatta tilaa. Penkkejä oli vain 3 vierekkäin, niitä sai kallistettua ja niiden selkänojissa oli padi, josta olisi voinut katsoa huonoja leffoja. Katselin karttaa.  Matka sujui mukavasti. Pärnussa ehdin käydä vessassa, Riiassa oli v...

Kirjan takakansi kertoo tärkeimmän: kirjan päähenkilö, noin 1967 syntynyt nainen, muistelee kuumeisena elämänsä varrella tapaamiaan ihmisiä. Muisteluiden kautta muodostuu kuva päähenkilöstä, joka saattaa muistuttaa kirjailijaa tai sitten ei: on samanikäinen, kirjailija, etc.  Kirjan kerronta on samantapaista kuin Rachel Cuskilla.Teoksen päähenkilö kertoo muista ihmisistä, ystävistään ja rakastetuistaan ja sukulaisistaan, heidän kanssaan käydyistä keskusteluista (jotka kestävät kunnes suhde ihmiseen loppuu ja joskus senkin jälkeen), heidän tavoistaan. Päähenkilö ei juurikaan kuvaa ihmisiä joista kertoo, itseään ja hän ei kuvaa oikeastaan lainkaan, mutta silti lopussa lukijalla on mielestään tarkka kuva kertojasta, ehkä siis myös kirjan kirjoittajasta.  Kertoja mainitsee alussa Paul Austerin New York triologian innoistuksen ja ihailun lähteenä ja kohteena, Austerin yksinkertainen kieli kuuluu jossain taustalla, liikojen adjektiivien välttely, toteavuus. Kirjan tunnelma, rakenne ...

Pandemiakaranteenin aikana iPhonella kirjoitetu Kukaan ei puhu tästå kertoo kolmannessa persoonassa nuoren naisen elämästä SoMen aikakaudella. On olemassa portaali, jossa käydään keskusteluja, ja jossa keskustelut leimahtavat yhtäkkiä kuollakseen. Päähenkilön elämä on tiukasti sidoksissa portaailiin. Välillä hän onnistuu kirjoittamaan vitsin tai huomion, joka saa aikaan suuren kohun ja näin hän pääsee paneelikeskusteluihin ottamaan kantaa. Siellä hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja tunkeilijaksi, asiattomaksi ja ansiotta esille päässeeksi. Kirjan jälkimmäisessä osassa päähenkilön sisko saa lapsen, jolla on terveysongelmia. Elämä muuttuu, porttaalin lumo haihtuu. Myös kirjan teksti muuttuu. Siinä missä kirjan alussa teksti on fragmentaarista, toisiinsa liittymättömiä katkelmia, reagointi, loppuosan teksti on tavanomaisempaa kaunokirjallista kertomista, kappaleet jopa liittyvät toisiinsa. Portaali vaanii yhä taustalla, mutta se ei enää määrää elämää. Kirjan lukeminen on hieman työlästä,...

  Stockmann ja minä, osa 3 Tampereen Stockmann muutti 1980-luvun alussa kauas rautatieaseman luo. Samaan aikaan äitini pääsi töihin Kalevan Prismaan, mikä toi meille S-ryhmän henkilöstöalennukset. Sen koommin emme juuri Stockmannilla käyneet vaateostoksilla. Sokoksen vaateosaston valikoima sai riittää. Vuonna 1975 avattu Sokos-tavaratalo tuli tutuksi. Kun muutin Helsinkiin, alennukset katosivat ja vaihdoin takaisin Stockmannille. Sokos oli pieni ja ahdas, sekava, Stockmann suuri, valoisa ja suuren maailman tunnelmaa täynnä. Ostin vaatteeni Stockmannilta, joskin opiskelijana en paljon vaatteita voinut ostaa. Rahat olivat vähissä ja niille oli muitakin käyttökohteita kuin vaatteet. Muistan kuitenkin ostaneeni hyvin kalliin kylpytakin Stockmannin ensimmäisen kerroksen kylpytakkiosastolta, takkeja. Ja tietenkin viherkasveja, niitä ostin tuon tuostakin, kävelin ainakin kerran viikossa viherkasviosaston kautta palatessani yliopistolta.  Kun muutimme Kiinaan vuonna 2003, teimme elämä...

Ostin tonnikalapatongin ja huomasin, ettei minulla ollut sen kanssa kirjaa. Kävelin lähimpää kirjakauppaan, Kampin kauppakeskuksen Suomalaiseen, tarkoituksenani ostaa lukemista patongin seuraksi. Syöminen kirjatta jättää pahan maun suuhun eikä ja sielun nälkäiseksi.  Kirjakaupan oven oikealla puolelle oli kerätty seinällinen pokkareita, jo kaukaa näin kirjoja usealla kielellä, monissa väreissä ja eri kokoisina. Toiveikas olo heräsi, saatoin jo aavistella täydellisen patonkihetken koittavan.  Vaan mitä ihmettä! Oven vieressä oli pääasiassa Lee Childin kelvottomia seikkailukirjoja, joita lentokentä kirjakauppojen surkeuden vuoksi joskus taannoin luin lentokoneessa, loputon rivi dekkareita, ja aivan pieni määrä kaunokirjallisuutta, josta suurin osa oli yllätyksetöntä, muodikasta ja jo lukemaani (olenhan ajan hermolla surffaava lukija).  Hyllyissä oli myös amerikkalaisten elämäntaito-oppaiden käännöksiä. Niissähän on aina noin yksi ajatus, sellainen yhden kappaleen tai takaka...

Keväällä 1998 olin lähdössä konferenssiin. Juuri ennen lähtöä kaadoin valkoiselle villapaidalleni curry-kastiketta. Paita oli pilalla, pesemiseen ei ollut aikaa. Onneksi pöydälläni lojui Stockmannin kuvasto, jota selatessani olin sattunut näkemään kivan villapaidan. Takki päälle, vajaa kilometrin kävely Ratakadulta Stockmannille ja pian olin uuden villapaidan omistaja. Konferenssimatka Alpeilla onnistui hyvin.  Aikoinaan Stockmann pelasti pulasta, oli pula sitten jostain tietystä tavasta, haaveista, uusien ihmeellisten esineiden ja palveluiden näkemisestä, tai vaikkapa erilaisista viherkasveista. Erityisesti viherkasvien ostopaikkana Stockmannin 5. kerros oli kaupungissamme ylivertainen. Kävin siellä yliopistolla kävellessäni viikoittain ja niin minulla olikin hieno kokoelma viherkasveja.  Stockmannilta oli myös helppoa ostaa vaatteita. Siellä oli laaja valikoima eri valmistajien vaatteita vierekkkäin, asiantuntevia myyyjiä. Jos uutta vaatetta ei Stockmannilta löytynyt, oli ty...

Heräsin aamulla, tänään keskiviikkona viikko loman loppumisen jälkeen, ja ajattelin, että olisipa viikonloppu. Jotain on pielessä, olinhan nukkunut hyvin, en ollut väsynyt, mihinkään ei sattunut ja mitään isompia - tai edes pieniä - arkipäivän murheita ei ole.  On vain tunne elämän valumisesta hukkaan, päivä kerrallaan viikoiksi kuukausiksi vuosiksi. Tuntuu, etten saa aikaiseksi mitään, etten mitenkään pysty parantamaan maailmaa, joka on uutisten ja varsinkin SoMen perusteella menossa ihan päin prinkkalaa. Kun lukee uutisia ilmastonmuutoksesta, uuden pandemian muhimisesta turkistarhoilla, sodan jatkumisesta siellä ja täällä, ja varsinkin maamme hallituksen käsittämättömästä harhaisuudesta, tulee väkisinkin epätoivoinen olo.  Tämä on ymmärrettävää. Mutta miksi ajatukseni oli: olisipa viikonloppu? Miksen ajatellut, että olisipa hallitus, joka edes yrittäisi yhteistä hyvää, Suomessa ja muuallakin. Kummallista siksi, että minun elämäni ei niin kovasti poikkea arjen ja viikonlopun ...

Helsinki biennale, HAM-museo Tennispalatsissa: taidetta, jolla on sanoma, joka on kerrottu tarkalleen teosten esittelyjulisteissa. Helppoa katsojalle, ei tarvitse miettiä, ihmetellä eikä oivaltaa, voi vain olla samaa ahdistunutta mieltä taitelijoiden kanssa maailma surkeasta tilanteesta ja kaikenlaisen kolonialismin ja militarismin pahuudesta. Teokset ovat taidokkaita, niiden tekemiseen on mennyt aikaa ja ahdistusta. Vaan mitä jää katsojalle? Minulle jäi tunne, että tiesin jo tämän kaiken, että taide voisi olla muutakin kuin luento maailmasta, vaikkapa väline oman ajattelun syventämiseen. Ja taide voisi olla tuhmaa, tai ainakin se voisi olla muutakin kuin hyväksyttynä syntyneiden mielipiteiden ja asenteiden kertaamista. Onneksi museokortti. Muutoin harmittaisi.