Pyöräilyä pimeässä
Syksyn suurimpia iloja on työmatkapyöräily töistä kotiin. On pimeää, tiet ovat märkiä, pyörän valossa näkyvät melkeinpä ainoastaan kanssaliikkujien heijastimen. Kaupunki muuttuu taloista ja puista valojen mereksi, jossa liikkuu vain vähän ihmisiä. Ulkoilureiteillä ei kulkijoita juuri tapaa, mutta toisinaan pimeillä hiekkateillä kulkee heijastimeton ihminen. Sellaisen näkeminen on hankalaa, yleensä havainnon onnistuu vain sekunteja ennen kohtaamista.
Joskus pimeässä tapaa eläimiä. Rusakot ovat yleisiä, ne loikkivat ojan yli ja jäävät katselemaan varmoina siitä, että ovat nopeampia kuin vihollisensa. Niin ovatkin, onhan rusakoiden mitattu loikkivan 70 kilometriä tunnissa. Kettukaan ei saa kiinni, jos ei yllätä. Pyöräilijät ovat rusakoille vaarattomia ja päinvastoin.
Kauriit sen sijaan eivät ole vaarattomia. Ne käyttäytyvät kuten hirvet vaikkei niillä olekaan koon suomaa turvaa. Ilmestyvät puskasta just silloin kuin mieli tekee eivätkä yhtään katso vasemmalle tai oikealle. Oikein innostuneina lentävät hiekkateiden puolelta toiselle. Erään kerran kauris lensi noin metrin edestäni. Pelästyin, kauris tuskin huomasi minua.
Pimeällä pyörä tuntuu kulkevan nopeasti. Vauhdin hurma viettelee vaikka nopeus on alle kahdenkympin. Sehän kelkaa, ei tartte vaarantaa itseään hurmion vuoksi.
Töistä kun polkee kotiin, niin ensimmäisen puolituntia työasiat pyörivät ajatuksissa, sitten ajatuksiin alkaa ilmestyä muuta, ja lopulta tunnin kohdalla aivot ovat rauhoittuneet, ajatukset ovat kuin mantroja, toistuvia, nautinnollisia. Sitten onkin aika viedä pyörä pyöräkellariin ja aloittaa illan sivistykselliset pyrinnöt: lukeminen ja kirjoittaminen. Ihan itse - varsinkin koska töissä tulee Clauden kanssa päivässä tuntikausia juteltua.
Kommentit