Mane

Maailma, jossa aurinko tappaa, jossa lyhytkin oleskelu ulkona, tai pienikin valonsäden verhojen lomasta on hengenvaarallinen, on Seidi Saikkosen Jälkeen -romaanin näyttämö. Millaista elämä on katastrofin jälkeen, miten ihmiset käyttäytyvät ja käyttävät toisiaan toivon kadottua, täydellisessä pimeydessä vaeltaen? Kirjan alussa tapaamme Sirun ja Leon mökissä pohjoisessa Suomessa. Mökki on kaukana muusta asutuksesta, mutta ruokakauppaan on silti pyörämatka, ja mökin lähellä ei näy muita ihmisiä. Pimeyttä riittää, elämä on hyvää, mutta talven kylmyys ajaa pariskunnan etelään, Vaasaan.  Vaasassa pariskunta löytää itselleen sopivan omakotitalon, puuhellasta saa lämpöä, sadevettä katolta. Alueen muut talot ovat pääosin tyhjiä, lähistön Prismasta ja muista isoista kaupoista löytyy vieläkin syötävää, päivä päivältä (tai oikeastaa yö yöltä, koska päivät Siru ja Leo nukkuvat pimennysverhojen takana). Mutta pimeässä paratiisissa on käärme, toinen ihminen, väkivalta vaanii muiden ihmisten tasku...

Matkakirjallisuus on mielenkiintoisimmillaan silloin, kun se ei varsinaisesti kerro matkasta vaan matkan tuottamista ajatuksista, matkaajasta pohtimassa elämäänsä, ja matkan varren historiasta, ja kun matkan arki sekoittuu johonkin muuhun.  Eläköityneen pastorin Tapani Tukiaisen vuonna 2017 ilmestynyt matkakirja on siksi mainiota matkakirjallisuutta. Se kertoo Tukiaisen pyhiinvaellusmatkasta Roomasta Jerusalemiin, ensin Italian halki Bariin Adrianmeren rannikolla, sitten lentokoneella Tel Aviviin, sieltä osin jalan ja osin busseilla Raamatusta tuttujen maisemien halki Ramallahiin ja lopulta Jerusalemiin.  Tukiainen pyhiinvaeltaa jatkuvasti kasvavassa seurueessa. Matkan alussa hänelle pitää seuraa hyvin omapäinen Peace-nukke, myöhemmin mukaan liittyvät Pyhä Birgitta hengenvartioineen ja Isadora Duncan, modernin tanssin uranuurtaja. Seurue kinastelee, pitää yhtä, hajoaa ja kokoontuu jälleen.  Kirjan tapahtumat sattuvat palestiinalaisten ja israelilaisten (juutalaisten) lopu...

Kottaraisia Palermossa 2023 Pidän linnuista. Niiden katseleminen tuo minulle iloa, loputon puuhakkuutensa, tarkkaavaisuutena, lajien vaihtelu vuodenkierron mittaan. Kotipihassamme tapaan mustarastaita, variksia, harakoita, pääskysiä, monenlaisia lokkeeja, varpusia, tiaisia. Nytkin mustarastaat virittelevät vihellyksiään. Lintujen ja oma elämäni törmäävät joskus aivan kirjaimellisesti. Kesällä 1987 kävelin kesätyöpaikalleni Tampereen Viinikan läpi katu, jonka molemmin puoli oli kolmekerroksisia puutaloja, työläisille aikoinaan rakennettuja. Niiden katolla maailmaa tarkkailivat varikset. Kun kävelin keskellä katua, varikset hyökkäsivät kimppuuni, lensivät aivan pääni vierestä. Tämä tapahtui useana aamuna: joko leikkivät tai sitten pitivät minua uhkana poikasilleen, jotka varmaan lähistöllä olivat, mutta joita en nähnyt.  Myös lokit ja naakat ovat hyökänneet kimppuuni. Lokki esti minua menemästä opiskelemaan Kansalliskirjastoon kesällä 2003 ulostamalla päähäni. Naakat suuttuivat Örebr...

Isot projektit tuppaavat kestämään aiottua kauemmin ja rikkomaan kaikki budjetit. Tämän on jokainen uutisia seuraava havainnut: ydinvoimala ei meinaa valmistua millään, julkisen hallinnon IT-hankkeet venyvät paukkuvat ja lopulta tulokset eivät ole kenenkään mieleen.  Miksi näin tapahtuu projektista ja hankkeesta toiseen? Ovatko erityisesti julkisen hallinnon ihmiset epäpäteviä vai onko ongelma jossain muualla. Voisiko epäonnistumista oppia - ja voisiko seuraava hanke onnistua? Mikä neuvoksi.  Bent Flyvberg on tutkinut isoja projekteja vuosikymmenet. Hän on kerännyt tuhansien projektien historian tietokantaan, josta (ja omista kokemuksistaan neuvonantajana) hän on tiivistänyt joukon neuvoja.  Kirjan pääviesti on, että projektin onnistumisen todennäköisyys on sitä suurempi, mitä modulaarisempi se on, mitä useampia vastaavanlaisia on tehty aiemmin, ja usein myös mitä enemmän projektin alussa maltetaan miettiä miksi projekti on tarpeen ja sen jälkeen käyttää aikaa suunnittelu...

Kirjailija, runoilija, kääntäjä Jukka Koskelainen ihastui Saksaan jo nuorena. Hän on kääntänyt kirjallisuutta saksasta, matkaillut maassa, lukenut saksalaista kirjallisuutta, perehtynyt laajasti saksalaiseen filosofiaan ja Saksan historiaan.  Koskelainen on kuusikymppinen, on synteesin aika, on aika selvittää ensin itselle ja sitten muille mistä elämänmittaisessa intohimoisessa suhteessa on ollut kyse, on aika kertoa muille, mitä kaikkea on tullut koettua ja mitä kaikkea on tullut opittua ja miten saksalaisen kulttuurin vaikutus näkyy kotimaassa, miten Suomen valtiomuoto, lainsäädäntö, kirjallisuus, jopa Kalevala, ovat saaneet alkunsa tai ainakin alkusysäyksensä, vaikutteensa saksalaisten kirjailijoiden keskusteluista. Näistä syistä Koskelainen teki viisi matkaa Saksaan aloittaen Berliinistä ja päätyen Lübeckiin, matkan varrella Goethen jäljillä Frankfurtissa, Jenassa, ja muualla. Kirja on olevinaan matkakirja. Se alkaa matkakirjana, eli kirjana, jossa kirjailija menee jonnekin, nä...

Ilmasto on muuttunut, vauraus keskittynyt, ja miltä jokin näyttää on tärkeämpää kuin mitä mikin on. Tähän markkinarakoon on iskenyt eettinen konsultointi, joka ei edes yritä parantaa asioita vaan asioiden ilmiasua, erityisesti parantaa yritysten johtoryhmien toimintaa hankalissa tilanteissa. Mitä sanoa, kun toiminta on epäeettistä, mutta on näyteltävä eettistä? Silloin apuun kutsutaan konsultti, etiikan erityismies, Petri Paatelainen, joka laittaa pointit järjestykseen. Paatelainen on väitellyt etiikasta ja osaa torjua minkä tahansa argumentin, tehdä lapsiorjuudesta ja villieläinten metsästyksestä eettisen hyveen. Joka asiaan Paatelaisella on yksi pointti per vasemman käden sormi. Pointeista Paatelainen laskuttaa kuin Esa Saarinen parhaimmillaan, kymppitonnin kappaleelta ja kulut päälle.  Venäjän armeijaa auttaessaan Paatelaiselle käy kalpaten. Eettinen stressi, työn valheellisuus, pakottavat ensin seksirobotin syliin, sitten käyttämään design-huumeita ja lopulta juomaan viinaa. Ar...

  Isäni kirjasi kaikki menonsa eli siis kulunsa eli käyttämänsä rahat keittiön kaapissa pitämäänsä siniseen kouluvihkoon jo 1970-luvulla. Hänellä oli autonsa hansikaslokerossa toinen vihko, johon hän kirjasto auton kulut ja ajomäärät. Markan tarkkuudella, siis tarkemmin kuin artikkelin perheenäiti.   Vuosina 1993-1995, kun minulla vähän rahaa ja uusi Applen kannettava tietokone ja siinä MS Excel, kirjasin menoni ja tuloni (opintotuki, iltatyön palkka, kesän toimeentulotuki, vanhempien ja isovanhempieni antamat sataset) tietokoneelle laatimaani taulukkoon, joka laati minulle graafeja ja ennusteita. Tulostamani talousraportit ovat yhä tallessa veljeni autotallissa. Tarkkuus oli markan osia eli kymmeniä pennejä.  En kyllä säästänyt tonneja. Kaikki meni. Rahaa oli vähän ja äidiltäni olin oppinut sitä käyttämään. Hänell ei isoisäni mukaan koskaan ollut viikon vanhaa vitosta.  Nykyään en kirjaa menojani. Pankin ohjelmisto tekee sen puolestani. En tosin ole asiasta kovin ki...

Otattaisinko kopin? Jumpataanko tätä ideaa yhdessä, ja miten voisimme jalkauttaa muutoksen? Mitä asiasta olisi mieltä talent management? No, ehkei nyt sentään, ei tässä arvioissani. Vai pitäisikö sittenkin sparrata vähän? Laura Niemen Työelämän tyhjänpuhujat on kertoo työelämään pesiytyneestä kielestä, jolla ei vaikuta olevan merkitystä, mutta jolla silti on jokin tarkoitus. Sillä vaikutetaan muihin, peitetään epävarmuutta, ja luodaan markkinoita, tarpeita, haluja. Kirja koostuu kolmesta osasta. Ensimmäinen osa opettaa tunnistamaan tyhjän puheen - se on vaikeaselkoista, tarpeettoman abstraktia, kielikuviltaan rikki, metaforiltaan sekavaa, ja usein muodikasta: milloin kaikki ovat haasteita, milloin ratkaisuita. Yleisesti kieli on vaikeasti ymmärrettävää. Toisessa osassa Niemi käsittelee tyhjän puheen syntyä. Joskus syypäinä ovat kaltaiseni konsultit, jotka pyrkivät kielen tyhjyydellä täyttämään kukkaroitaan. Toisinaan tyhjä kieli peittelee ikäviä asioita: leikkaukset ovat tuottavuutta, ...

Korona-pandemian alussa luin Camus’n romaanin Rutto. Pidin siitä kovasti, tunnistin oman tilanteeni, meidän kaikkien. Kirjan henkilöt olivat samaistuttavia, heidän motiivinsa olivat ymmärrettäviä, ja kirjassa on tarina, alku keskikohta ja loppukin.  Muutama päivä sitten katselin kirjahyllyämme ja silmääni sattui Camus’n Putoaminen, pieni ohut kirja, jota olen joskus aloittanut loppuun asti pääsemättä. Tuumasin nyt pandemian kokeneena, populismin nousun todistaneena olevani tarpeeksi vanha, kokenut, lukeakseni kirjan. Ja niin luinkin vaikka helppoa se ei ollut: iltaisin voimat loppuivat, oli pakko siirtyä lukemaan taloustiedettä englanniksi, se kun on helpompaa.  Putoaminen on pitkä monologi. Kirjan päähenkilö on Pariisista Amsterdamiin muuttanut asianajaja Jean-Baptiste Clamencea. Hän pitää hoviaan merimieskapakassa, kertoo pakonomaisesti elämäntarinaansa pöytäänsä istuville. Tarina lähtee nykyhetkestä, kiertää päähenkilön nuoruuteen, muuttuu koko ajan synkemmäksi, kertoja kyy...

  Isäni oli lukion lehtori ja OAJ:n jäsen, joten lapsuudessani postiluukusta löytyi säännöllisesti Opettaja-lehti. Luin sen aina kannesta kanteen, innokkaammin kuin Aku Ankan. Lehden mottona ollut ”lukeminen kannataa aina” tms innosti. Luin jopa puhjeenjohtajan palstan vaikken AY-puheenpartta oikein ymmärtänytkään. Muutettunani omilleni Opettaja jäi. Nykyään se taas saapuu säännöllisesti, koska Sirkku on jäsen. Vaan jostakin syystä luen lehteä vähemmän innokkaasti kuin 1980-luvulla. Uusimmassa numerossa oli mainiota artikkeleita kiusaamisesta, Pisa-tuloksista, tekoälystä ja vaikka mistä. On taas syytä alkaa lukemaan Opettaja-lehteä.

Delian syntymäpäivänä hänen äitinsä hukkuu, ilmeisesti vahingossa tai tahallaan. Delia matkustaa kotoaan Roomasta Napoliin hautajaisiin, joissa hän tapaa ihmisiä menneestä. Isäänsä hän ei tapaa, koska isä ei osallistu hautajaisiin. Kuukautiset alkavat, mikä on jotenkin tärkeää kertomuksen kannalta. Myöhemmin ne loppuvat järkytyksestä, kun sataa ja tapahtuu yllättäviä.  Kirjassa tapahtuu yllättäviä koko ajan, kerronta on rakennettu siten, että lukijaa pidetään pimennossa, hänelle vihjaillaan vaan ei kerrota kuin sitten myöhemmin yhtäkkiä. Tämä on taiten kirjoitettua.  Äidin elämä, ja Delian oma elämä, tulee vähitellen vastaan, on tavattava äidin rakastaja ja muistettava isä mustasukkaisuudessaan ja vähivaltaisuudessaan, veri ja repeytynyt iho. Kaikki riidat johtavat väkivaltaan, kukaan ei ole turvassa, vielä iäkkäinä miehet ahdistelevat nuoria naisia.  Kertomus on surullinen, kaikilla henkilöillä on katkeruutta jostain menneestä, ja nyt on Delian vuoro ottaa siitä vastuu v...

Sanna Puutosen ohuessa kirjassa on 23 lukua, joita osaa voi pitää novelleina, muutaman sivun, korkeintaa kymmenen mittaisia, ja joista osa on vain sivun parin mittaisia vinjettejä. Kaikkia yhdistää jollakin tavalla arkkitehtuuri, jota Puutonen on opiskellut.  Kertomukset ovat taidokkaita. Eräs niistä kertoo Temppeliaukion kirkon hyväksymisestä moninaisissa komiteoissa, mutta tarina tapahtuu arkkitehtien veneretkellä, jolla he tapaavat teostaan vastustavia päättäjiä, osan heistä hädässä ja avun tarpeessa. Toinen tarina kertoo Eero Saarisen kuuluisasta terminaalirakennuksesta JFK-kentällä New Yorkissa, ja kolmas kertoo Paimion parantolasta. Terminaalista kertovat tarina on oikeastaan tarina siitä miten arkkitehdin puoliso auttaa journalisteja kirjoittamaan artikkelia, parantolasta kertova tarinassa potilas kyselee lääkäriltä miksi talon ikkunat ovat isot, seinät kerroksittain eri väriset ja niin edelleen. Yhdessäkään näistä keromuksista ei kerrota mistä on kyse, mikä jättää lukijalle...

Suosikkipastorini Tapani Tukiainen on kirjoittanut pyhiinvaellusmatkoistaan , työelämästään sairaalapastorina . Olen kovin nauttinut hänen teoksistaan, koska hänen tapansa nähdä maailma paljastaa jotain mitä en ole aiemmin näkenyt. Tukiaisen uskonnollisuus, kilvoittelu, saa hänet näkemään elämän uudesta kulmasta.  Siksi tartuin innokkaasti Tukiaisen kirjaan Tyrmistyttävä muutto. Sen aiheena on otsikon mukaisesti muutto omakotitalosta ja Lahdesta kerrostaloon Helsingin Oulunkylään. Muuton hetkellä Tukiainen on 75-vuotias ja omakotitalossa on kymmenien vuosien elämä tavaroineen. Tukiaisen (ja hänen erittäin viisaan ja ymmärtäväisen vaimonsa) tuskailu tavarapaljouden kanssa sai minut miettimään omia varastojani. Joskus minunkin on muutettava, portaat liian jyrkät, olisiko siis jo nyt viisasta tehdä jotain röykkiöilleni? Muuton jälkeen elämä on hetken innostavaa, uusia kävelymaastoja Helsingissä, teatteriesityksiä, kirjoittamista. Vaan sitten jo myydystä omakotitalosta paljastuu kosteu...

Kirjallisuuden vaikein laji on lukijaa käännyttävä fiktio, eli fiktio, jonka tarkoituksena on kertoa lukijalle maailman vääryyksistä ja aikaansaada lukijassa palava halu, tai edes kytevä tarve, tehdä asialle jotain. Homma onnistuu helpommin pamfeltilla tai ihan vain lehtiartikkelilla.  Johanna Sinisalo yrittää vakuuttaa lukijan mehiläisten joukkotuhosta ja sen karmeista vaikutuksista ihmiskunnalle. Tässä ei ole mitään vikaa, mutta toteutus jää vähän kesken, koska tarinassa menevät sekaisin lukijoiden motivointi ja romaanin vaatima juoni, henkilöiden kehittely.  Juoni menee tälleensä: Orvo on perinyt isoisältään talon ja muutaman mehiläispesän, joita hän hoitaa. Orvo on houlestunut mehiläisten kuolemista Amerikassa ja kauhuissaan, kun hänenkin pesistään ensin yksi ja sitten toinen kuolee. Orvon isä, Ari, pitää Orvon naapurissa teurastamoa ja lihakarjatilaa, mikä ahdistaa Orvon poikaa Eeroa, joka on sekaantunut eläintenvapautusrintamaan. Orvon navetan vintille avautuu portti toi...

Jon Fossen Triology kertoo Aslen ja Alidan rakkaustarinan. Kirjassa on kolme tarinaa, miniromaania, jotka ilmestivät vuosien 2007 ja 2014 välillä. Tarinoista ensimmäinen, Wakefullness, kertoo miten Asle ja Alida tapasivat, miten Alida tuli raskaaksi ja miten Aslen äidin kuoleman jälkeen he joutuvat muuttamaan pois venevajasta, jossa he ovat asuneet. Nuoripari pakenee maasedulta Bergeniin, ja miten heidän on vaikeata saada yösijaa, koska Alidan raskaus on niin näkyvä. Asle järjestää asunnon, lapsi syntyy, mutta perheen on jatkettava matkaa, paettava.  Syy pakoon selviää vuonna 2012 ilmestyneessä Olaf’s dreams miniromaanissa. Nimensä vaihtanut Asle palaa Bergeniin ostaakseen sormukset, hän on myynyt viulunsa, jonka soittaminen on kulkenut suvussa. Ostosreissu päättyy huonosti, kun poliisit saavat vihiä, että Asle on murhannut Alidan äidin, venevajan omistajan ja vielä lopuksi kätilön, jonka asunnon pari valtasi Bergenissä.  Kolmas osa Weariness vuodelta 2014 kertoo Aslen ja Alid...

1900-luvun väkivalta, sorto, köyhyys, niiden siirtyminen sukupolvesta toiseen, rakkauden tarve ja sen puutu, sen osoittamisen puute, loputon ankaruus itseä ja lapsia kohtaa, matalaksi paneminen, leirit, pakkotyö ja pakkosyöttä - näistä kaikista on tehty Sirpa Kähkösen Finlandia-palkinnon voittanut romaani 36 uurnaa.  Kähkönen rakentaa kirjansa keskusteluksi kuolleen äitinsä kanssa. Istuvat Kähkösen kotona, Tuonelan Tytti pitää kirjaa perunkirjoituksesta, ja läpi käydään koko suvun historia aina 1900-luvun alkuun. Kaikki lähti menemään pieleen jo alussa, oli liikaa lapsia, oli uppiniskaisuudeksi luultua utelaisuutta, oli piiskaamista ja pako Neuvostoliittoon, isoisä sinne pakeni veljiensä kanssa. Palasi takaisin, joutui leirille Tammisaareen, toisenkin kerran, oli punainen, ei antanut kohteluaan anteeksi, ja oli ankara Kähkösen äidille.  Äiti ei osannut rakastaa paremmin kuin häntä oli rakastettu, katkeroitui, onnettomuuden myötä alkoholisoitui, ja lapsensa elämä, siis kirjaili...

Helmiä pyytämään lähetetty tsekkiläinen merikapteeni törmää Tyynen valtameren saarella merkillisiin otuksiin. Paikalliset sukeltajat eivät suostu sukeltamaan helmiä hakemaan, koska meren  pohjassa on pikkulapsen kokoisia mustia paholaisia. Vähitellen kapteeni tajuaa, että ne ovat salamantereita, joilla on erikoisia kykyjä: oppivat puhumaan, tekevät mielellään palkkaa vastaan töitä.  Kapteeni itse rikastuu salamantereiden keräämillä helmillä, salamanterit saavat ruokaa, veitsiä ja muita tarvekaluja. Myöhemmin kapteeni saa lapsuudenystävästään, juutalaisesta liikemiehestä, kumppanin, ja he alkavat siirtää salamantereita paikasta toiseen. Vähitellen helmet ehtyvät ja kapteeni kuolee. Liikemies keksii uuden idea: hän alkaa myydä salamantereita eri puolille. Salamanterit kun ovat erittäin hyödyllisiä satamien, keinosaarien, merenalaisten puolustusjärjestelmien etc rakentajina.  Salamanterit saavat työstään palkkaa ja hyvää ravintoa. Ne alkavat lisääntyä, niitä on yhtäkkiä milj...

Antti Nylen julkaisin vuosina 2007, 2010 ja 2016 kolme esseeteosta. 2020-luvulla hän huomasi, että niitä ei löydy divareista eikä kirpputoreilta ja totesi, että koska teosten uudelleenjulkaisulle voisi olla kysyntää. Niinpä hän kokosi esseensä yhdeksi niteeksi ja julkaisi yli 500-sivuisen kirjan syksyllä 2023. Kirjassa on pääosa aiempien teosten esseistä sellaisenaan. Nylén sanoo, että ei ole kaikesta enää aiemman itsensä kanssa samaa mieltä eikä edes ennen kokoelman kasaamista muistanut mitä aiemmin tuli kirjoitettua. Muistamattomuus ei ole ihme, koska tekstiä on paljon ja esseiden aiheet eroavat toisistaan. On kirja-arviota, levy-arviota, levy-arvioiden arviota, ylistystekstejä menneiden aikojen tekniikalle, kommentteja ajankohtaisiin aiheisiin. Monet esseistä ovat olleet tilaustöitä, ja Nylén on toimittanut mitä on tilattu: perustellun, yllättävän näkökulman aiheeseen kuin aiheeseen. Erityisen paljon sanottavaa Nylénillä on Morriseystä. Edes David Bovie ei ole mitään Morriseyn rinna...

Joanna Macyn kirja Activa Hope kertoo miten itse kukin voi pitää huolta itsestään, läheisistään, ja toimintakyvystään maailmassa, jossa monenmoisten ongelmien vuoksi on joskus vaikeata pysyä toiveikkaana.  Siinä missä Ville-Juhani Sutinen toteaa, että maailma on rikki ja rikkinäisyyden kanssa on vain opittava elämään, ehkäpä uteliaana kaikesta tulevasta, Hope lähtee 1960-luvun hippiaatteen periaatteista: yhdessä tekemisestä, itämaisesta viisaudesta meditaatioineen ja osin myös muiden alkuperäiskansojen tavasta elää tasapainossa ympäristönsä kanssa.  Kirjassa on paljon erilaisia tapoja löytää oma itsensä, harjoituksia ja työkaluja. Suurin osa työkaluista on tarkoitettu yhdessä läheisten - tai muiden toivoa kaipaavien - kanssa tehtäviksi. Monet harjoitukset ovat tuttuja kaikille, jotka ovat edes vähän vaihtoehtoliikkeissä 1990-luvun jälkeen olleet mukana, mutta uusiakin on.  Kirjasta jäi vähän hämmentynyt olo. On selvää, että toivon ylläpitäminen on parempi kuin toivottomuu...

Todellisuus on tarua ihmeellisempää, ja siitä kirjotetut kertomukset fiktiota kiinnostavampi. Lotta-Sofia Saahkon elämä ja hänen elämästään kirjoittama Koti kulttuurien välissä lumoaa kuin Saahkon lapsena ahmimat Harry Potterit. Kirjaan ei pidä tarttua, jos ei ole aikaa lukea sitä kerralla tai parilla loppuun. Saahkon elämästä ei sattumuksia ja seikkailuita puutu. Saahkon vanhemmat muuttivat hänen ollessaan pieni isän työn perässä Saksaan, josta he muuttivat 15 vuoden jälkeen Kiinaan, jossa Lotta-Sofia kirjoitti ylioppilaaksi Shanghain saksalaisesta koulusta. Sen jälkeen perhe palasi Suomeen, Lotta-Sofia kirjoitti ylioppilaaksi Valkeakoskella, työskenteli hetken Saksassa, palasi opiskelemaan Suomeen, työskenteli Kauppakamarissa, ja lopulta päätyi Lontooseen opiskelemaan teatterikouluun. Ja sitten hän alkoi kirjoittaa kirjoja omasta ja perheensä, erityisesti rakkaan pappansa, elämästä.  En pitäisi kirjaa autofiktiona, koska kirja on kokoelma elämänkerrallisia kertomuksia ilman etään...