Yhden hengen orgiat / Tommi Melender

Kirja 11/2019

Kirjallisuusesseet ovat mielilukemistani. Luen vuoroviikoin London Book Beview’n ja New York Review of Booksin likimain kannesta kanteen. Hyvät esseet ovat kuin lyhyitä kirjoja, oikeastaan jopa enemmän, koska ne kertovat kirjasta, josta kertovat, mutta samalla kertovat myös esseen kirjoittajan elämästä ja ajatuksista ja aiheeseen liittyvästä kirjallisuudesta. Lukemalla kirjallisuusesseitä saa sekä vinkkejä lukemisen arvoisista kirjoista että välttyy lukemasta koko joukon kirjoja. Kaikken lukemiseen ei aikani riitä.

Niinpä innostuin löytäessäni kirjahyllystämme Sirkun työpaikaltaan lainaamaan Tommi Melenderin teoksen “Yhden hengen orgiat”. Takakannen mukaan kirja kertoo lukemisesta, kirjallisuusluettelon mukaan vallan kiinnostavista kirjoista. En ollut aiemmin Melenderistä kuullut mitään, mutta etukannen sisäliepeestä huomasin hänen kirjoittaneen Timo Hännikäisen kanssa pamfetin liberalismin petoksesta. Ounastelin outoja.

Kirjansa aluksi Melender kertoo, ettei halua kertoa miksi kirjoittaa vaan miksi lukee. Hän ei vaan voi olla lukematta, pakkomielle vaivaa, koko ajan on oltava kirja kädessä. Hyvä meininki. Mutta samalla Melender ei malta olla naulaamatta heti aluksi perusteesejään: hyvä kirjailija kirjoittaa vihasta, näyttääkseen maailmalle. Tätä Melender toistaa kirjansa läpi. Vihaisena, usein hyvin maailmaan pettyneen oloisena.

Hyvin alussa Melender kertoo, että hänen mielestään postmoderni (?) ajatus kirjan ja kirjoittajan erottamisesta, että kirjaa lukiessa ei pidä miettiä kirjoittajaa, on hyvä. Sitten hän kuitenkin koko kirjan ajan kirjoittaa muiden kirjoittajien kautta itsestään, omasta onnettomasta lukioajastaan, jolloin kukaan ei häntä huomioinut vaikka hän luki Anhavan runoja ja kuunteli Smithsiä ja lainasi tuon tuostakin Morrisseytä. Tätä en olisi välttämättä halunnut tietää.

Kirjassa Melender käsittelee (tässä järjestyksessä) Curzio Malapartea (1930-1940-luvuilla kirjoittanut italialainen romaanikirjailija ja sotareportteri), itävaltalaista Thomas Bernhardia ( 1900-luvun alkupuolella kirjoittanutta, hyvin masentuneesti aikaansa suhtautunutta, kulttuuripessimistiä), amerikkalaista David Foster Wallacea (ja hänen kuulemma erityisen älykästä tapaansa kirjoittaa, mutta myös erittäin pessimististä asennetta), amerikkalaista Jonathan Franzenia (joka kirjoitti kuulemma ärsyttävän perinteisiä ja hyvin myyviä kirjoja), ruotsalaisten Stieg Larsonin Millenium-triologiaa ja Philip Rothin seksikohtauksia.

Melenderin esseissä on kiinnostavat kohtansa, kunhan vain antaa silmien lipua yli lukioajan surkeuden ja yleisen pessimismin ja menneen maailman kaipuun ja ahdistuksen ihannoinnin. Siis asioiden joista en erityisemmin välitä. Malaparten ja Bernhardin kirjoista en ollut aiemmin kuullut, nyt tiedän etten niitä halua lukea. Melenderin seksiin keskittynyt kuvaus Larsonin ja Rothin kirjoista on yllättävä, hieman pakkomielteinen.

Kannattiko lukea? Oikeastaan kannatti, opin hieman lisää. Eikä 170 sivun lukemiseen nyt mennyt kuin muutama tunti tänään. Melenderin mukaan huonoja kirjoja ei kannata lukea. Riskaabeli mielipide!