Kuolleet lehdet / Aki Kaurismäki
Kuolleet lehdet / Aki Kaurismäki
Tarina on tuttu Kaurismäen (ja niin monen muun ohjaajan ja kirjailijan) teoksista: on kaksi köyhää ihmistä, joita maailma kohtelee kaltoin, työnantajat ovat ankeita riistäjiä, ruokarahaa on vähän, ja viinakin maistuu. On myös rakkaus, joka kovankin onnen voittaa, mutta joka ei koita heti, ainoastaan vastoinkäymiset kirkastavat sen. Ja on onnellinen loppu.
Vaan kun tämän iänikuisen tarinan kertoo rauhallisesti, hitaasti, hyvin harkituin ja vähin kuvin, ja kun sen näyttelee vähäeleisesti, tarkasti artikuloiden ja juuri oikein jokaisen ilmeen ja sanan ajoittaen, syntyy jotain uutta, joka kerta erilaista, ja aina nautinnollista.
Kaurismäen tapa kertoa tarina, etsiä jokaiseen kohtaukseen juuri siihen sopiva maalauksellinen miljöö, olla kiirehtimättä ja luottaa katsojaan, on hämmästyttävää. Päähenkilöt käyvät katsojalle rakkaiksi, heidän kohtalonsa kiinnostaa, ja vaikka useat kohtaukset ovat ennaltakin arvattavissa, niin silti ne yllättävä, eivät vähiten joidenkin muutamien oivallisten sananvalintojen vuoksi.
Ai niin, kerrottakoon, kuten tapana on, että elokuva näyttää 50-luvulta, mutta putkiradio kertoo taisteluista Ukrainassa, puhelimet ovat kännyköitä, ja vaikka tehtaassa on menneen maailman meininki, rakennustyömaalla Kalliossa kaikki on nykyistä. Helsinki elää elokuvassa nykyaikaa, kun sitä kuvataan kaukaa, mutta läheltä kuvattuna Helsinki elää kaurismäkiaikaa, joka ei koskaan muutu.
Aivan upea elokuva, jonka voi katsoa useasti aina uutta löytäen.
Kommentit