Sodalla ei ole naisen kasvoja / Svetlana Aleksijevits
Sodalla ei ole naisen kasvoja / Svetlana Aleksijevits
Naiset lähtivät sotaan omasta tahdostaan, monet alle 15-vuotiaina, kaikki alle parikymppisinä. Heidät ajoi sotaan tarve puolustaan maataan, kostaa hyökkääjän teot, osin tietenkin kasvatuksen ja propagandan ansiosta, mutta todella palavasti sotaan haluten. Monet matkasivat salaa eturintamalla vaikka heitä yritettiin estää. Naiset päätyivät tekemään sodassa kaikka sodan töitä, he työskentelivät tarkka-ampujina, pioneereina, insinööreinä, lentäjinä, pyykkäreinä, kirurgeina, panssarivaunun kuljettajina, … ja kaikissa he pärjäsivät miesten kanssa yhdenveroisesti.
Naisten kertomukset eivät kerro pataljoonista, sankaruudesta, eikä niissä ole juurikaan ronskia huumoria. Tarinat kertovat palavasta halusta sotia, ja sotaan päästyä pelosta, liasta, nälästä, kivusta, haavoittuiden tyhjistä katseista, palavista ihmisistä, lasten tappamisesta, kidutuksesta. Sota on väritöntä, mustaa, verenpunaista, haisee maalta ja vereltä, kauneutta ei ole, värifilmille ei tarvetta. Ja silti kaiken sen keskellä naisilla on tarve olla naisia, käyttää korvakoruja, nähdä kauneutta, kaunis on kirjan keskeinen adjektiivi naisten itseään kuvatessaan.
Monet naiset haavoittuvat. Moni pelkää menettävänsä raajansa, koska raajaton mies on vielä sankari, nainen ei mitään. Joku haavoittuu takapuoleen eikä kehtaa sitä kertoa, meinaa kuolla, onneksi pelastuu kertomaan.
Rakkautta oli, ennen sotaa ja sodassa. Rakkaus, kaipuu vuosikausien ajan, ja joillekin onnellinen elämä yhdessä sodan jälkeen, tyhjästä aloittaen, on kauniisti kerrottu. Toisille rakkaus päättyy kuolemaan, joillekin koko elämästä kadoten.
Ja sitten sodan jälkeen naiset, mitalein ja kunniamerkein palkitut, joutuivat vaikenamaan, ei ollut naisellista olla ollut sodassa, ja siksi tarinat tulivat esille vasta tässä suurenmoisen järkyttävässä teoksessa.
Lue tämä kirja. Hitaasti, kertomus kertomukselta, ja mieti mitä maailmassa tapahtuu nytkin.
Kommentit