Mane

Takakannen mukaan Osamu Dazain pienoisromaani Ei enää ihminen kuvaa tarkkanäköisesti sivullisuutta ja henkiseen tyhjiöön päätymistä 1930-luvun Japanissa. Kirjan päähenkilö Yozo, ylimyksen poika, kertoo kirjassaan kolmen myöhemmin löydetyn muistikirjan muodossa elämästään, joka ei mennyt aivan kuten Yozon isä toivoi. Siinä samassa kirja kertoo 1930-luvun Japanin elämästä ja aikansa ihmisten, erityisesti nuorten miesten asenteista.  Yozo on rikkaan miehen poika, joka päätyy isänsä toiveesta tai määräyksestä opiskelemaan Tokioon lakia. Hän asuu isänsä, kansanedustajan, kaupunkiasunnossa. Isä maksaa opinnot ja vuokran, joten Yozon elämä on taloudellisesti huoletonta. Opiskelut eivät kiinnosta, taide kiinnostaa, joten Yozo käyttää aikansa maalauksen opiskeluun.  Maalausopintojen lomassa Yozo tapaa Horikin, joka opettaa Yozon tupakoimaan, juopottelemaan ja käymään huorissa. Yozo on ikänsä tuntenut itsensä ulkopuoliseksi ja peittänyt sitä pelleilemällä. Horikin seurassa Yozo alkohol...

 Rammsteinin kosketinsoittaja Flake (Christan Lorenz) on kirjoittanut kirjan elämästään. Kirja ei ole hänen elämänkertansa eikä varsinkaan kertomus Rammsteinista. Kirja on kokoelma erilaisia hyvin nokkelasti - ja suomalaisiin vetoavalla tavalla vaatimattomasti ja itselleen naureskelevasti - kirjoitettuja tarinoita Flaken elämän varrella.  Kirjassa ei mainita Rammsteinia kertaakaan. Jonkin kerran kirjassa mainitaan Yhtye (isolla alkukirjaimella), jos kerrottavana on sattumus paikasta, johon Flake on Yhtyeen mukana päätynyt.  Flake syntyi DDR:ssä ja varttui siellä aikuiseksi. Siellä hän eri vaiheiden jälkeen päätyi soittamaan bassoa yhtyeeseen Feeling B, joka sain jonkinlaista julkisuutta ja menestystä. Kirjan kiinnostavampia jaksoja ovat DDR:stä kertovat. Niistä käy ilmi, ettei Flakellä ollut kovin paljon mitään DDR:ää vastaan. Siellä oli ilmeisen mukavaa olla nuori, olutta sai ja oli ystäviä eikä liikaa houkutuksia. Tai näin minä kirjasta olen muistavinani.  Kirjassa...

 Kirja, jonka kaikki muut likimain lienevät lukuneet jo aikaa sitten. Monet varmaan nähneet kirjan perusteella tehdyn leffankin. Ilmeisesti minäkin olen nähnyt leffan, tai jonkin sarjan, koska kirjan loppuosan tapahtumat vaikuttivat tutuilta. Ellei sitten ihmiseen iskevä arktinen loismato ole jäänyt elämään kirjallisuuteen yhdeksi arkkipahikseksi Lumen tajun ilmestymisen jälkeen.  Kirjassa on monimutkainen juoni,  jonka seuraaminen on hieman hankalaa, jos kirjaa lukee usean päivän aikana. Jotakuinkin juoni menee siten, että päähenkilö Smilla - myös kirjan minämuotoinen kertoja - järkyttyy huomatessaan hänelle rakkaan naapurinpojan Esajasin pudonneen katolta. Smilla on kotoisin Grönlannista ja tuntee lumen ja jään ja vakuuttuu, että Esajas ei tehnyt itsemurhaa vaan joku hänet katolta sai hyppäämään.  Smillalle tulee Esajasin murhan selvittämisestä pakkomielle, joka johtaa monimutkaisiin ja väkivaltaisiin seikkailuihin Tanskassa, laivalla kohti Grönlantia ja lopulta jä...

 Italiassa on kolme merkittävää mafiajärjestöä: Sisiliassa majailee Cosa Nostara, Napolissa Camorra ja siinä välissä Calabriassa 'Ndrangheta. Kaksi ensimmäistä ovat kaikille populaarikultturia seuraaville tuttuja, koska niitähän on elokuvissa ja kirjoissa esitelty toisinaan glorifioivastikin.  Calabriasta lähtöisin oleva ja johdettu 'ndrangheta on paljon tuntemattomampi, mikä on erikoista siinä mielessä, että se on näistä kolmesta vahvin, vaarallisin ja rikkain. Anton Monti kertoo kirjassaan järjestön synnystä, noususta ja merkityksestä tänä päivänä.  Järjestö päämaja on pienessä San Lucan kylässä. Siellä sitä johtavat muutamat perheet, jotka tekevät kaikki merkittävät päätökset. Vaikka järjestö on levittäytynyt ympäri maailman ja on ilmeisesti suurin kokaiinin välittäjä, sen tärkeät päätökset tekevät muutaman suvun jäsenet pienessä kylässä. Useat näistä päätöksistä tekevistä ovat päälle päin vanhoja ukkoja, köyhiä. Osa ukoista asuu luolissa poliisia paossa vaikka ovat up...

Tänään on 14. päivä tammikuuta. Vuotta 2022 on kohta kulunut 2 viikkoa. Aika kuluu aikuiselämässä koronapandemian keskellä vikkelästi, päivät seuraavat toisiaan toistensa kaltaisina. Sää vaihtelee kylmän ja lämpimän välillä. Kirjat kulkevat käsien kautta, silmieni editse lukemattomien pinosta luettujen blogiarvioihin.  Kirjoituspaikkani Heinäkuussa 2018 Pariisissa Luxemburgin RER-asemalla päivitin Facebookkiiin haluavani levätä, olla hetken, kuukauden pari tai puoli vuotta, pois työelämästä. Oikeastaan olin ajatellut sapattia, hengähtämistä, itsen etsimistä jo aiemmin, muutamaa vuotta ennen 50-vuotissynttäreitäni. Silloin asiasta ei tullut mitään, koska sain uuden kiinnnostavan työpaikan. Seuraavaksi yritin vuoden 2020 alussa, mutta pandemia pilasi matkasuunnitelmani. Päädyin töihin ruotsalaisen pankin pääarkkitehdiksi, mikä osoittautui kiinnostavaksi ja opettavaiseksi parivuotiseksi pandemia-ajanvietteeksi.  Työt Ruotsissa (tai siis työt Suomessa, työpaikka Ruotsissa) päättyi...

 Mitä syntyy, jos kirjailija päättää aloittaa dekkarisarjan, tuon tasaisen tuotannon ja tulovirran takaavan kirjallisen pyrinnön, ja yhdistää Alexander McCall Smithin Naisten etsivätoimiston Mma Ramotswen ja Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani velikullat? Ja mitäs jos kirjaan vielä lisätään Kerouacin matkakertomusten hillitön suhtautuminen päihteisiin?  Syntyy filosofinen etsivätoimisto ja sen ensimmäinen tapauskertomus. Syntyy siis Janne Toivoniemen romaani Sateenkaarimurhat eli kertomus kahden velikullan seikkailuista päihteiden, mainosmaailman, kansainvälisen rikollisuuden, peliteollisuuden ja Kallion yöelämän kiemuroissa. Syntyy aivan hillitön romaani.  Tämänkaltaisissa romaaneissa juoni, tapahtuminen kulku, ei ole lainkaan merkityksellinen. Juoni on tarpeen vain muun kertomuksen, kirjan sanoman niin kirjoittaakseni, kannattelemisseen. Juoni on tässä tapauksessa dekkarille tyypilliseen tapaan monimutkainen: kaverukset Kimi (kovapalkkainen mainosmies) ja Benny (rikas per...

Keskitysleirikirjallisuuteen tutustumiseni jatkuu. Tänään luin Nobel-palkitun kirjailijan Edie Wieselin teoksen Yö. Siitä on varmasti kirjoitettu jo lähes kaikki kirjoitettavissa oleva, joten en kuvittele pystyväni sanomaan mitään omaperäistä.  Kerrottakoon kuitenkin kirjan tapahtumat lyhyesti. Elie on 15-vuotias, kun hänet ja hänen perheensä kuljetetaan Sighetin kylästä Transsilvaniasta Auschwitziin. Kylän synagogan suntio on pelastunut aiemmasta kyydityksestä ja yrittää turhaan varoittaa kyläläisiä. He eivät kuuntele, eivät pakene ajoissa Palestiinaan vaikka se ehkä olisi ollut mahdollista.  Kertomus matkasta leirille, leirin tapahtumista on tuttu myöhemmistä ja muista kuvauksista. Matka on karmea karjavaunuissa, osa vangeista kuolee jo matkalla. Perillä perhe pannaan kahtia: äiti ja tytär toisaalle Birkenauhun, isä ja poika Auschwitziin. Elie ei ikinä enää nähnyt äitiään eikä siskoaan. Sydämmensärkevä kohtaus.  Elämä leirillä on tunnetun kauheaa: väkivalta, mielivalta,...

 Mitä taphtuu, kun ottaa päähän? No, joku ryhtyy ryyppäämään, toinen painuu lenkille. Marjo Niemen Kuuleminen - romaanin päähenkilö Titta K. ryhtyy kirjoittamaan kirjeitä. Hänen vaimonsa jättää, isä kuolee ja muutenkin menee ihan päin mönkää. Mitä pahemmin, sitä vimmaisemmin Titta kirjoittaa kirjeitään. Titta kirjoittaa kirjeitä - eikä ihan mitä vain kirjeitä vaan vihaisia, vimmaisiä, epäileviä, humoristisia kirjeitä. Kunniansa saavat kuulla niin edesmennyt isä, luostarin vanhin, ystävä, ja ties kuka. Titta saa myös vastauksia kirjeisiinsä, mutta me emme saa niistä tietää kuin satunnaisten viittausten verran.  Marjo Niemen tapa kirjoittaa tuo esiin yhteiskuntamme kummallisuuksia, keski-ikäisen ja -luokkaisen ihmisen (naisen, lesbon) ahdistuksen, epätoivon merkityksen kadotessa. Kirjeissään Titta etsii itseään peilaamalla muita itseensä. Kieli on rikasta, vimmaista, salahauskaa, joskus hotakaismaisesti toteavaa.  Kirjan lukeminen oli aluksia hankalaa. Kuvittelin ja luulin ...

 1920-luku on kiehtovaa aikaa. Suuren sodan jälkeen sodasta selvinneet iloitsivat elämästä. Syntyi jazz, elokuvien määrä räjähti, kansainvälinen kauppaa ja muu kanssakäynti kukoistivat. Tieteessä tapahtui, fysiikassa tehtiin läpimurtoja, lääketieteen ja kemian keinot syntetisoida lääkkeitä parani. Ja kaiken huipuksi autoteollisuus ryhtyi täyttämään maailmaa autoilla.  Ajasta on loputon määrä kirjallisuutta, elokuvia, TV-sarjoja. Mieleen tulevat Virpi Hämeen-Anttilan dekkarit, jotka kertovat vuosikymmenen Helsingistä ja suomesta, Kjäll Vestön kirjat - ja tietenkin Babylon Berlin.  Suomessa vuosikymmen seuraili muun maailman mallia yhdellä lisämausteella. Meillä oli vallalla kieltolaki, joka ei vähentänyt alkoholin kulutusta, mutta joka loi omanlaisensa kulttuurin, kaksinaismoraalin ja pirtusalakuljettajien sankarijoukon.  Mikko-Olavi Seppälän dokumenttiteos Suruton kaupunki: 1920-luvun iloinen Helsinki  kertoo Helsingin 1920-luvusta 10 eri näkökulmasta, jotka luo...

Wittgenstein mukaillen on mahdollista väittää, että mitä ei romaaniin tarvitse kirjoitta, se on paras jättää kirjoittamatta. Joel Haahtela on mestarillinen kirjoittamatta jättäjä. Hän pystyy 160-sivuisessa kirjassa kertomaan tarinan, luomaan henkilöt, kuvailemaan ympäristön ja sanomaan jotain merkittävää ihmisyydestä siinä missä laajemmin kirjoittavalta kuluisi 320-sivun verran paperia ja mustetta.  Uusimmassa kirjassaan Hengittämisen taito Haahtela on ottanut - minun käsittääkseni - tutkittavakseen rakkauden, uskonnon ja lasten ja vanhempien suhteet poikkeuksellisissa oloissa. Eipä mitään kovin pieniä ambitioita Haahtelalla tälläkään kertaa.  Kirjan kertomus on näennäisen yksinkertainen. Päähenkilön kreikkalainen isä on häipynyt Helsingistä ties minne 15 vuotta aiemmin. Päähenkilö päättää tavata isänsä ja matkustaa tätintä (isän siskon) luo Kreikkaan. Täti kertoo isän elävän pienellä nimettömällä saarella vanhan munkin kanssa, pienessä luostarissa. Päähenkilö matkustaa saarel...

 Kesällä 1990 vierailimme Auschwitzissä ja Birkenaussa pyörämatkallamme kohti Istanbulia. Vaikka kuvittelin olevani karski ja kova nuori mies sain kovan migreenin ja jouduimme jäämään yöksi leirin museon yläkerrassa olevaan hotelliin. Paikka on järkyttävä.  Natsin rikoksista ja Auschwitzin kauhuista on kirjoitettu useita teoksia, vaikkapa Primo Levin Tällainenko on ihminen, joka kertoo Levin ajasta ja selviytymisestä leirillä. Samoista asioista ja samalla tavalla järkyttävästi kertoo Eddy de Wind kirjassaan Pääteasema Auschwitz. De Windin kirjan erikoisuus ja todistusvoimaisuus nousee siitä, että hän kirjoitti kirjansa leirillä saksalaisten jätettyä leirin auttaessaan venäläisiä leiriltä selvinneiden hoitamisessa. De Wind oli näet nuori lääkäri joutuessaan leirille.  Kirja kertoo - ikävästi sanottuna tutun oloisesti - elämästä ja kuolemasta leirillä. Kirjan päähenkilöt ovat Hans ja hänen nuori vaimonsa Friedel. Hans on siis Eddyn vastine kirjassa. He ovat Hollannin juutal...

Taina Liekari päätti juhlistaa puolivuosisataista elämäänsä pyöräilemällä ystävänsä Laura Toukolan kanssa Espanjan ympäri. Pyöräilyn jälkeen Liekari kirjoitti matkastaan perusteellisen selostuksen.  Matkakirjojen kirjoittaminen on näennäisen helppoa: sen kun kirjoittaa aikajärjestyksessä mitä matkalla tapahtui, millaiset maisemat olivat missäkin ja millaisia ajatuksia päivien aikana päähän pälkähti. Jotta kirja tai kertomus kiinnostaisi lukijaa aivan loppuun asti, tämä ilmeinen tapa kirjoittaa vaatii kirjoittajalta todella paljon. Matkailu yleisesti ja pyörämatkailu erityisesti on näet kovin toisteista ja arkista puuhaa.  Liekari on kirjoittanut kirjan kronologisesti paikkoja kuvaillen. Kuvaukset ovat seikkaperäisiä, tarkasti mieleenjääneitä yksityiskohtia kuvailevia. Paikoitellen lukija pääsee matkalle mukaan, lähes aistii Espanjan kuumat iltapäivät, maantien hehkuvan kuumuuden. Lukija myös tuntee myötätuntoa seikkailuparimme eksyessä ja joutuessa pehmeille hiekkateille ja su...

 Ensimmäinen kokonainen viikko sapattivuottani on nyt ohi. On 9. päivän ilta tammikuussa 2022. Istun kotonani työhuoneessamme, jossa on paljon kirjoja, kaksi työpöytää ja melko paljon kirjoja. Päivällä puolisoni työskentelee täällä filosofisten kysymysten parissa, illalla minä saan joskus kirjoittaa ja lukea täällä.  Yleensä vietän päiväni puoliksi olohuoneessa ja puoliksi makuuhuoneessa. Mitä teen? Miten saan aikani kulumaan? Teen mitä olen aina ennenkin tehnyt, tai siis viimeisten 10 vuoden ajan. Vietän aivan liikaa aikaa internetissä, erityisesti sosiaalisessa mediassa, joka on kyllä aikamoinen aika- ja huomiorosvo. Luen kirjoja ja pyrin tänä vuonna kirjoittamaan yhden kirja-arvion joka päivä. Kirjoja olen saanut 9 päivässä luetuksi 5, mitä voinee pitää kelvollisena tahtina. Siis surffaa, luen ja kirjoitan.  Olen ulkoillut noin 10 kilometrin kävelyn verran päivittäin. En ole juurikaan käynyt Roihuvuoren ulkopuolelle, koska Roihuvuoressa on kaunis ranta ja viehättävän l...

 SFY:n eli Suomen filosofisen yhdistyksen vuosikirja vuodelta 2021 eli Ajatus 78 on professori Panu Raatikaisen kauden ensimmäinen. Kuten perinteisiin filosofisiin hyveisiin kuuluu, jo vuosikymmenien ajan hyväksi todettua ja koettua formaattia ei ole muutettu. Kirjassa on muistokirjoituksia, vertaisarvioituja artikkeleita, kirja-arvioita ja väitöstilaisuuksien lectio praecursorioita. Ajatus onnistuu usein hitaasta julkaisutahdistaan huolimatta olemaan ajankohtainen. Tällä kertaa kirjassa on kaksi erittäin kiinnostavaa artikkelia, joiden lukeminen olisi hyväksi kaikille koronapandemiaa ja sen esiinnostamia ilmiöitä pohtiville.  Vertaisarvioidussa artikkalissaan Kriisinhallinnon poliittinen teoria  Eerik Lagerspetz käsittelee poikkeustilojen oikeutusta ja historiaa antiikin Roomasta 1800-luvun lopulle. Kysymys on kutkuttava: miten suvereeni yhteisö (kansa, poliitinen yhteisö) voi luopua suvereeniteetistään ja antaa vallan jollekin diktaattorille tai poliittista yhteisöä pi...

Uutiset kertovat usein Pohjois-Korean uusimmista ohjuskokeista ja maata johtavan diktaattorin terveydentilaa koskevista huhuista ja laihtumisesta. Harvemmin saamme lukea maan asukkaiden elämästä,  diktatuurin julmuudesta, keskitysleireistä ja ihmisoikeusluokkauksista yksityiskohtaisesti.  Blaine Hardenin teos Leiri 14 - pako Pohjois-Koreasta täydentää uutisten maalaamaa kuvaa. Kirja kertoo tarinan, jota on vaikea usko todeksi, mutta joka on pystytty todistamaan todeksi.  Tarina kertoo meille Shin Dong-Hukista, joka syntyy leirillä 14 ja kasvaa siellä nuoreksi aikuiseksi, pakenee sähköaidan läpi Kiinaan ja päätyy monenlaisten vaikeuksien ja seikkailuiden jälkeen Etelä-Koreaan ja jonka elämästä Harden on haastattelujen perusteella kirjoittanut kirjan.  Länsimaalaisena, toisen maailmansodan aikaisten ja sen jälkeisten diktatuurien historian tuntevana, on vaikeata uskoa, että edes natsit tai Neuvostoliiton kommunistit eivät pystyneet pahuuteen, joka yhä vielä vallitsee P...

 Hiromi Kawakami kirja Senseis portfölj eli Sensein salkku kertoo ystävyydestä, rakkaudesta, sakesta, japanilaisesta ruuasta ja suurkaupungin elämästä. Kirjan päähenkilö on kolmekymppinen toimistotyöläinen Tsukiko. Hän tapaa lukioaikaisen opettajansa asemaravintolassa. Opettajan nimi on Matsumoto Harutsuna, mutta Tsukiko - jonka näkökulmasta kirja on kirjoitettu - kutsuu häntä senseiksi, eli kunnioittavalla vanhempaa tarkoittavalla nimityksellä.  Sensei on eläkkeellä. Hänen vaimonsa on kuollut jo aikoja sitten, joten sensei on yksin. Tsusiko alkaa tavata senseitä useammin, välillä säännöllisesti ja välillä epäsäännöllisesti. Yleensä tapaamispaikkana on jokin ravintola, jossa Tsusiko ja sensei juovat likimain määrättömästi sakea ja olutta ja syövät japanilaisia ruokia.  Kirjassa on monta tasoa. Ensimmäinen taso on luonnollisesti Tsusikon ja sensein syvenevä ystävyys. Aivan alussa taannoinen opettaja-opiskelija -suhde näkyy heidän tapaamisissaan, vähitellen he ryhtyvät yh...

" Vaatteet, vaatteet, vaatteet, vaatteet /  On mun aatteet, aatteet" julisti Maukka Perusjätkä vuonna 1980. Maukan vaatteet eivät nykykatsannossa eivätkä edes aikanaan olleet erityisen kummalliset. Moottorisaha, jotka Maukka esiintyessään heilutteli, oli paljon erikoisempi.  Vuoden pari Maukan biisin julkaisemisen jälkeen Helsingin kahviloihin ja kapakoihin ilmestyi joukko erikoisesti pukeutuvia ja meikattuja miehiä, tai nuorukaisia, parikymppisiä pääosin. He olivat ottaneet vaatteiden tärkeyden tosissaan - vaatteet todellakin olivat heille aatteet. Nuorukaiset ja heidän kanssaan henganneet nuoret naiset olivat ottaneet käyttöönsä myös kutakin ilmeisesti hyvin kuvailleet nimet. Eräsä heistä oli Pete Europa, joka on aiemmin (vuonna 2010) tehnyt ajastaan (muutamasta vuodesta 1980-luvun alussa) dokumentin. 10 vuotta dokumentttinsa valmistumisen jälkeen Pete Europa on koonnut aineiston kirjaksi.  Kirja kertoo siis pienen nuorisojoukon elämästä vajaan 40 vuotta sitten. Kirjan ...

 Kiehtovaan kertomukseen ei tarvita montaa henkilöä, hurjaa määrää tapahtumapaikkoja eikä edes kovin kummoisia tapahtumia. Flasarin teos Kutsuin häntä solmioksi kertoo pienien tapahtuminen kautta isoista asioista.  Kirjassa on kaksi päähenkilöä. Toinen heistä on hikikomori eli huoneeseensa sulkeutunut opiskelija. Hän on ollut huoneessaan lapsuudenkodissaan jo pari vuotta. Äiti ja isä jättävät ruokaa huoneen ulkopuolelle ja pesevät pyykit. Häpeä - tai niin hikikomorimme uskoo - on suuri.  Toinen päähenkilömme on salaryma eli toimistovirkailija. Hän on töissä suuressa toimistossa, jossa hänen on tehtävä melko mielenkiinnottomia tehtäviä nopeasti ja virheettömästi. Töiden jälkeen on vielä lähdettävä pomon kanssa ryyppäämään. Seuraavana päivänä samat tehtävät toistuvat. Eväänä salarymanillamme on vaimonsa valmistavaa ruokaa eväsrasiassa.  Eräänä päivänä hikikomori päättää lähteä ulos. Puistossa hän istuu penkille, jota vastapäätä olevalle penkille istuu salaryman. Muutam...

  Hissukseen on alkanut tämä vuosi, sapattivuosi. Kummallisesti koko ajan fiilis, että pitäisi tehdä jotain, lukea, opiskella, kehittyä, ei ainakaan pidä vaan ottaa rennosti. Että pitää koko ajan ja jatkuvasti näyttää jollekulle, vaikka kuvitteelliselle työnantajalle tai kavereille tai ties vaikka ukkojumalalle, että Kinnusen poika se ei chillaile. Työtä kun ei ole, on tehtävä hakemuksia ja parannettava työmarkkina-arvoa ja mahdollista hyötyään yhteiskunnalle, joka nykyisin aina redusoituu suoraan ja pelkästään talouteen ja siinäkin silleen yksinkertaistettuna just seuraavien viikkojen tai sprinttien tai korkeintaa puolen vuoden ajalle.  En tiedä. Miksi ihmeessä ei välillä vain voisi ja olisi suotavaa ja arvokasta vain olla ja lueskella kirjoja ihan vain lukemisen ilosta? Miksei työkyvyn varmistaminen pidemmälle ajalle, aina eläkkeelle asti, huilaamalla, miettimällä, luonossa liikkumalla ilman tavoitteita olisi suotavaa tai järkevää tai edes siedettyä?  Miksi ihmeessä ihm...

 Teheranissa syntynyt ja koko elämänsä Suomessa viettänyt Silvia Hosseini on kirjoittanut esseekokoelman, joka yllättää joka sivullaan. Yllätyksiä tuottavat luonnollisesti aiheet, jotka vaihtelevat matkustamisen ilosta Jane Austenista innostuksensa saavaan Sanna Turusen näytelmän kritiikkiin ja sitten yhtäkkiä matkakirjeisiin rakastetulle Teheranista, jossa Hosseini käy tapaamassa sukulaisiaan ja aivan lopuksi Hosseinin oman perseen repeämiseen ja kivun ja sairaanhoidon pohtimiseen.  Yllätyksiä aiheuttaa myös Hosseinin kieli. Hän kirjoittaa pääosin hyvin huoliteltua kieltä, akateemistakin. Sitten yhtäkkiä kappaleen keskelle ilmestyy puhekielisiä ja hyvin suorasukaisia huomioita vaikkapa näytelmän kirjoittajan laiskuudesta tai suomen sisällissodasta.  Kirjassa on kolme osaa aivan nimensä mukaisesti: tie, totuus ja kuolema. Niistä kussakin on kolme esseetä. Tien esseet käsittelevät matkustamista ja kotiinpaluuta, islaminen vaikutusta Sisilian arkkitehtuuriin ja antiikin tie...

 Surullinen teos, tositapahtumiin perustuva kuvaus nuoren pojan kasvamisesta köyhyyden ja kurjuuden keskellä eräässä Ranskan pikkukaupungista. Ranskalaisen yhteiskunnan ongelmiahan - köyhyyttä, syrjäytymistä, väkivaltaa - on kuvattu usein elokuvissa. Mieleeni tulevat muun muassa  Mathieu Kassovitzin elokuvassa Viha vuonna 1995 ja pari sataa vuotta sitten Victor Hugón kirjassa Kurjat. Rankassa(kaan) ei mene kaikilla hyvin.  Louis kertoo omasta elämästään, olemme siis autofiktion tai omaelämäkertailun parissa. Hän syntyy 1992 Hallencourtissa perheeseen, joka on todella köyhä ja ongelmainen. Vähät rahat kuluvat päihteisiin, asunto/koti on likainen ja kylmä, samoin lasten vaatteet. Ruoka huonoa. Kirjan kuvaamaan kurjuutta on vaikeata kuvitella 1990-2000-lukujen rikkaaseen yhteiskuntaa. Köyhyys yhdistyy itsepäisyyteen, fatalismiin ja ylpeyteen ja näin syntyy tilanne, josta ei vaikuta olevan ulospääsyä. Rasismi ja muukalaisviha ja poikkeuksellisuuden vierastelu on syvää ja viha...

Tapani Brotherus teki pitkän uran ulkoministeriössä eri tehtävissä. Hän oli urastaan huolimatta hyvin tuntematon suurelle yleisölle, koska hän ei ole osallistunut ajankohtaiseen poliittiseen keskusteluun, kirjoittanut kirjoja tai esiintynyt telkkarissa. Kaikki muuttui muutama vuosi sitten, kun professor Heikki Hiilamo kirjoitti kirjan Brotheruksen sankariteoista Chilessa oikeistovallankumouksen aikana. Hiilamon kirja jäi vielä melko vähälle huomiolle, mutta kirjasta tehty TV-sarja toi Brotheruksen esiin.  Brotheruksen teot Chilessä ovat hyvin tunnetut: yhdessä Ruotsin lähettilään Edelstamin kanssa ja onnekkaasti DDR:n lähetystön käyttöönsä saaneena Brotherus ja kollegansa Vaajalan kanssa hän pelasti ulkomaille 2500 Chilen oikeistojuntan vainoamaa chileläistä. Osa päättyi Suomeen, mutta pääosa DDR:ään.  Kirja kertoo luonnollisesti Brotheruksen teoista ja ajasta Chilessä, koska niitä on mahdoton ohittaa. Ovathan ne poikkeuksellisen humaaneja, pelottomia ja oikeamielisiä ja pyyte...

 Emmi-Liia Sjöholmin teoksen Paperilla toinen päähenkilö on kirjoittajansa oloinen nuori nainen. Hän muistelee elämäänsä vähän yli kolmikymppisenä äitinä ja freelance-toimittajana. Kirjan takakannen mukaan päähenkilö miettii, miksei hän lähtenyt vaihto-oppilaaksi tai harrastanut ryhmäseksiä. Paljon on jäänyt tekemättä, mikä päähenkilöä ihmetyttää.   Kirja ei tarjoa vastauksia takakannen kysymyksiin. Seksiä päähenkilö on harrastanut paljon ja nuoresta alkaen, abortinkin teetti jo 14-vuotiaana. Seksistä kirja kertoo suorasukaisesti, kaunistelematta mutta myöskään mässäilemättä. Seksiä on tullut harrastettua ja siitä on tarve kirjoittaa, koska seksi jotenkin kuvaa kirjoittajaansa. Tai niin minä asian ymmärrän.  Päähenkilöllä on useita rakastajia, osa moneen kertaan elämän vaiheissa palaa, osa vain vilahtaa elämässä. Vaikka päähenkilö harrastaa seksiä hyvinkin estottomasti, hänellä on vaikeuksia käydä poikaystävänsä luona pissalla. Tämäkin on varmasti hyvä huomio. Kirjassa o...

 Omaelämäkerrallisessa teoksessaan Kirjoituskonevaras Tuomas Kyrö toteaa, että elämäkertojen pituudeksi pitäisi määrätä 72 sivua. Se on kuulemma riittävästi kenen tahansa elämän tapahtumien ja merkityksen kuvailuun. Itse Kyrö kuitenkin on kirjoittanut erilaisista elämäänsä tiukemmin tai vähemmän tiukasti liittyvistä asioista ja sattumuksia ja havainnoista 291 sivua. Hyvä se on muita neuvoa! Kyrön teos on tuttua Kyröä. Nokkelaa, välillä väkinäisesti hauskaa, välillä kerrassaan riemastuttavaa ihmiselämän ja varsinkin suomalaisen elämän havainnointia 1970-luvulta näihin päiviin. Kirja koostuu useista luvuista. Koska kyseessä on kirjailija, kirjan keskeiset - tai ainakin pisimmät - luvut kertaavat Kyrön teoston syntyvaiheet. Saamme lukea teoston synnystä Kyrön asuinpaikkojen kautta ja toisaalta myös kirjankustantamisen ja apuraha-apparaatin kautta. Molemmat antavat kuvan miehestä, joka on ollut sinnikäs ja usein onnekaskin. Sinnikkyys on tuonut onnekkuutta ja onnekkuus välillä rahaa ja...