Saatanatango / Lászlo Krasznahorkai

Pieni kylä, ehkäpä kollektiivinen maatila, maassa, jossa talous on menoss alaspäin, tilan toiminta hiipumassa, ihmiset jumissa ja jurrissa. On syksy, sataa, pimeää ja ihmisten mielet matalalla, krapula vaivaa unisia. Mies herää kirkonkellojen soittoon vaikka kirkko on jo aikaa sitten sortunut ja läheisen kaupungintyngän kellot eivät voi kuulua. Mistä on kyse?

Kaupungissa kaksi maankeirtäjää on joutunut poliisiasemalle. Heitä uhkaa vankila jolleivat ilmoittaudu parin päivän päästä hankittuaan tietoja. Kiertäjät peloissaan matkalle sateeseen, päätyvät tilalle, jossa ovat aiemmin käyneet ja jossa heillä on armahtajan tai ainakin hyväntekijän maine. Sataa yhä, tilan ihmiset kokoontuneet baariin, juovat nukkuvat tappelevat tanssivat huoraavat, teksti on ahdistavaa todellista. 

Ja sitten tapahtuu kaikenlaista, mutta lukijan on oltava armelias, annettava kielen viedä mennessään, tapahtumat menevät kerrassaan merkillisiksi, lapsen kuolemakin sateessa hypotermiaan on vain sivuseikka, pontikka auttaa, ja kiertäjät huijaavat tilan asukkaat matkaan kohti linnaa, jota ei enää ole, on vain raunioita. 

Kirja tarina kiehtoo, sen merkitys on kunkin lukijan pääteltävissä ja päätettävissä. Kieleltään kirja on runsaudensarvi, lauseet jatkuvat riviltä toiselle, kappalejakoa ei ole, onneksi sentään on lukuja. Jos kirjaa lukee kuten realistista kuvausta, pettyy, jos taas antautuu kielelliselle seikkailulle, ilahtuu ja ihastuu kirjaan. 

Kirja ja kirjailija ovat mielestäni nobelinsa ansainneet ainakin tinkimättömyydestä, omaperäisyydestä ja taiteellisesta uudistamisduunista. 

Kirjaa kannattaa lukea syksyllä sateisina päivinä maksimaalisen vaikutuksen varmistamiseksi. Pontikka (palinka) saattaisi olla avuksi.