Kepposia, osa 1

Pikkupojat keppostelevat. He eivät vaan voi sille mitään. Ainakaan minä ja ystäväni emme voineet itsellemme mitään, joskus tuntuu, että nykyisinkin keppostelun välttäminen on mahdotonta. Kepposten tekemistä kivempaa on niiden muistelu, joten tämmöisiä kepposia muistan. 

Parin kolmen vuoden ikäisinä minulla ja ystävälläni Tero Loukeksella oli tapana karata Aleksanterin kirkkopuiston puistotädiltä (silloin lapset saattoi viedä leikkipuistoon tädin hoitoon tunneiksi) ja piiloutua viereisen Aleksanterin kirkon taakse. Puistotädille tämä oli ongelma, koska hän ei voinut jättää muita hakeakseen meidät takaisin. En tiedä, eikä kukaan ole kertonut, miten ongelma ratkesi. Luultavasti palasimme itse kuin laumasta eksyneet karitsat. 

Viikari, Laurikainen, Rapo, Kalkamo ja minä. Kepposet aina mielessä

10 vuotta myöhemmin keppostelimme Loukeksen kanssa samassa paikassa: heittelimme busseja lumipalloilla. Koska aavistimme, että poliisi tulee paikalle, teimme edessämme olevaan ylämäkeen liukumiinoja. Ja kuinka ollakaan: poliisi tuli ja kaatui liukumiinaan. Ehdimme kirmata karkuun eikä tullut sanomista poliisilta eikä kotona äideiltä. 

Ystäväni Billy-mies oli kepposten kuningas. Hän keksi aina jotain hassua, jos ei muuta niin käveli päin ovea ja oli yllättyneen näköinen. Billyn kanssa huvitimme itseämme Tampereen Sokoksella muun muassa matkustamalla hissillä ylös ja alas ja tervehtimällä kaikkia hissiin nousevia asiallisesti. Porttikielto siitä seurasi. Toisen kerran Billy keksi - ja minä heti lähti mukaan - että jos rullaportaissa osoittaa ylös ja sanoo kirahvi, niin aikuiset menevät ihan sekaisin. Porttikielto siitäkin seurasi. 

Billy-mies asui vanhassa puutalossa paperituotetehtaan vieressä. Keksimme, että puutalon hiilikellarista oli yhteys tehtaan varastoon, jossa oli kiehtovia kirjekuoria, vihkoja, kuitteja ja ties mitä. Otimme niitä mielestämme huomaamattoman määrän mukaamme. Toisen kerran teimme saman, mutta sitten tehtaan johtaja kävi sanomassa Billyn vanhemmille, että jos nassikat eivät lopeta varastelua, poliisi sen kyllä lopettaa. Meille tuli sanomist ja lopetimme varastelun. 

Samoihin aikoihin Epilässä oli romuvarasto, johon sen omistaja keräsi romua myydäkseen sitä edelleen voitolla. Romuvarasto, tai romis kuten me sitä kutsuimme, veti meitä pikkupoikia puoleensa kuin magneetti. Sieltä löytyi aina jotain kiehtovaa mukaan otettavaa. Aika usein tuli kiire poistua, kun romiksen äijä hoksasi meidän puuhamme. 

Billyn puutalo meni purkuun, joten se alkoi tyhjentyä. Useat asunnoista olivat tyhjiä, mikä innosti meidät rikkomaan ikkunan tai muutoin hankkiutumaan asuntoihin. Kolmannessa asunnossa meitä odotti puurokattila hellalla hautumassa. Tuli kiire pois ennen kuin puuronkeittäjä palaisin paikalle. Sen koommin emme enää tyhjiinkään asuntoihin pyrkineet. 

Omenavarkaissa käyminen oli syksyisin mieluisa jännityksen lähde. Kerran saimme päähämme pölliä kaikki omenat erään epiläläisen rivitalon pihasta. Se ei onnistunut yhdessä kerralla vaan jouduimme käymään pihalla useasti ja aina pakenemaan täyttä ravia. Talvisin keksimme heitellä samaisten rivitalojen ikkunoihin lumipalloja kunnes talon omistaja jäi väijyksiin nurkaan taakse, juoksi meidät kiinni ja antoi meille lumipesun.

Kyösti keksi, käsistään näppärä kun on, miten hissin oven saa auki, kun hissi on kerrosta alempan. Siitäkös riemu syntyi. Ryhdyimme matkustaman hissien katoilla talojen rapuissa ja huutelemaan sieltä ties mitä hississä matkustaville. Sanomista tuli tästäkin, mutta ehdimme kyllä huvittaa itseämme useaan kertaan. 

Laurikaisen Tuomon kanssa keksimme kerran, että jos otamme koululuokan piirtoheittimestä ruuveja irti, niin heitin pysyy kasassa, kunnes joku siirtää sitä. Eikun toimeksi! Jotenkin onnistuimme juonimaan siten, että syy kepposesta meni erityisluokan poikien kontolle. Onneksi he eivät saaneet selville, että me olimme syypäät. Olisi tullut muutakin kuin sanomista. 

Todella typeriäkin juttuja teimme, tai siis minä tein. Kaupunki oli hommanut Pyynikille uuden leikkitelineen lapsille. Satuimme Laurikaisen kanssa pussikaljoittelemaan telineet viereen. Jostain syystä keksimme, että sveitsiläisen linkkuveitsen sahalla voi katkaista pienen. Niin teimme. Muutaman päivän kuluttua Aamulehdessä oli uutinen, jossa kerrottiin tuntemattomiksi jääneiden vandaalien rikkonen lasten leikkitelineen. Onneksi emme jääneet tästäkään kiinni. Hävettää yhä. 

Harmi, että tämän tarinan sankareista Billy ja Tero ovat vainaita ja Laurikaisesta en ole kuullut vuosikymmeniin. 

(lisää keppostarinoita myöhemmin, kunhan nyt muisistani niitä saan esiin).