Markus Copper Kiasmassa

Muistan Markus Copperin 1990-luvulta miehenä, joka leikkasi kätensä. Jostain syystä hänen taiteensa jäi lähes kokonaan katsomatta 1990-luvulla ja sen jälkeen. Muistan ystäväni Päivi Nikkilän Voima-lehteen kirjoittaman artikkelin Copperista, hänen elämästään Berliinissä, taiteesta. Vaan siinä kaikki, häpeäkseni minun on tunnustettava moukkamaisuuteni, tietämättömyyteni. 

Koskaan ei kuitenkaan ole liian myöhäistä tutustua kenenkään taiteilijan tuotantoon, jos tuotantoa on säilynyt taiteiljan kuoleman jälkeen. Ikäiseni Copper kuoli liki 4 vuotta sitten, ja nyt hänen tuotantoaan on koottu Kiasmaan kahden kerroksen verran. 

Tapani mukaan aloitimme näyttelyyn tutustumisen 5. kerroksesta, jonne pääsee hissillä. Näimme tuotannon uusimmista töitä vanhempiin, taiteilijan kehityksen lopusta alkuun. Se ei haitannut, koska Copperin tapa tehdä taidetta oli jo alkuvaiheiden performansseissa merkillisen kypsä. Hän tiesi miten herättää katsojassa vahvoja tunteita: kädentaitojen ihailua, luovuuden hämmestelyä, järkytystä, pelkoa. 

Copper oli todella taitava piirtäjä eri tekniikoilla. Hänet tunnetaan kuitenkin parhaiten suurista, liikkuvista, metelöivistä, kantaaottavista, merkillisistä veistoksistaan. Hienoin, hämmentävin niistä on valtava valas, jonka sisällä on kirkon urkupillejä ja joka soi matalalla äänellä. Teoksen valmistaminen kesti kaksi vuotta. Myös Copperin onnettomuuksia kommentoivat teokset Kursk ja Estonia ovat loputtoman kiinnostavia. Valitettavasti Kursk oli rikki eikä kaikkia sen mekaanisia hienouksia voinut ihailla. 

Copperin kaltaisen luovan neron äärellä koen aina kahtalaisia tunteita. Ensiksi tunnen syvää kunnioitusta luovuuden ja aikaansaapuuden vuoksi, nöyryyttäkin. Sitten usein iskee kateus, harmitus: mitä minä olen saanut aikaan? Miksi minä en ole edes pyrkinyt johonkin samanmoiseen? Olenko elänyt elämäni pieleen. Onneksi kateus hälvenee taidetta katselemalla.