Työhuoneiden katoaminen ja keskittymiskyky

 Työhuoneiden katoaminen ja keskittymiskyky

Professori Juha Siltala julkaisi vuonna 2004 kirjan Suomalaisen työelämän lyhyt historia. Se tuli mieleeni lukiessani tänään Helsingin sanomista Jaakko Lyytisen kolumnia (huom. partitiivi!) Epämiellyttävä totuus - Keskittymiskyvyn romahdus on ajamassa meidät itse aiheutettuun alennustilaan. Lyytinen mainitsee kolumnissan avokonttorit yhtenä syynä keskittymiskyvyn huononemiseen. Mieleeni tuli muistella oman työurani työhuoneita ja työolosuhteiden muutoksia. 

Aloitin työurani Nokia Datalla kesällä 1988 Helsingissä. Minulla oli jaettu työhuone toisen kesätyöläisen kanssa, mutta en viihtynyt siellä. Siirryin ohjelmoimaan ikkunattomaan laboratoriotilaan keskelle rakennusta. Siellä sain istua rauhassa, kenenkään näppäimistön pauke ei keskeyttänyt ajatuksiani, kukaan ei liikkunut näkökentässäni kovin usein. Laboratoriossa oli myös paremmat tietokoneet. 

Opiskelujeni jälkeen työskentelin tyyppiteorian tutkimusryhmässä vuoden 1996.. Ryhmä oli saanut työtilakseen Metsätalon vahtimestarin entisen asunnon, jossa oli sermein eristetyt pöydän kaikille ryhmän jäsenille. Omat pöydät, joille saattoi jättää paperit ja kirjat yöksi. Tila oli melko rauhallinen, koska ryhmän muut jäsenet olivat harvoin paikalla. Sain tehtyä töitäni melko hyvin 

Siviilipalvelukseni suoritin vuonna 1997  yliopiston tietokonelingvistiikan laitoksella. Varsinaista työhuonetta sivarille ei ollut tarjota, mutta pystyin yllättävän hyvin koodaamaan huoneessa, jossa työskenteli kaksi tutkijaa. Minulla oli pieni oma työpöytä huoneen takanurkassa. Jouduin kuuntelemaan musiikkia, jottei muiden naputus olisi tuhonnut ajatuksiani. 

Palasin Nokialle vuoden 1998 alussa. Ensin jaoin huoneen hyvän ystäväni Maunu Holman kanssa. Hänen näppäimistönsä oli niin kovaääninen, että pyysin saada rauhallisemman paikan. Sainkin aivan oman huoneen, johon mahtui pöydän lisäksi sohvakin. Ikkunasta näkyi Perkkaa ja rusakoita. Tämä huone oli työurani paras paikka tehdä töitä, sen jälkeen työtilat ovat huonontuneet. 

Osastomme muutti Espoosta Helsingin pitäjänmäelle. Siellä - Takomotie 1:ssä - sain ensiksi oman pienen huoneen, joka oli todella hyvä paikka tehdä vaikeaa käsitteellistä työtä. Sohvaa huoneeseen ei mahtunut. Jossain vaiheessa Nokia alkoi säästää ja minut ja muut arkkitehdit (chief engineers) laitettiin yhteen 4 hengen huoneeseen. Yhteinen huone oli oikein hyvä työtilanana, koska työskentelimme samojen ongelmien parissa. Työ sujui hyvin 

Kiinan Hangzhoussa jouduin ensimmäistä kertaa avokonttoriin. Onnistuin varaamaan pöydän, josta näkyi ulos ja jossa muiden liikehdintä ei näkynyt näkökentässäni. Työt sujuivat melko hyvin, joskin toisinaan jouduin pakenemaan kokoustilaan keskittymään. 

Suomeen palattuani Nokialla omat huoneet olivat jo historiaa. Jouduin avokonttoriin, jossa editseni kulki koko ajan ihmisiä. En pystynyt keskittymään lainkaan ennen kuin hain roskiksesta pahvilaatikoita näkösuojaksi. Pöytäni oli suuri ja saatoin jättää paperini ja keskeneräiset työni pöydälleni. 

Nokian jälkeen Sofigatessa työtilat huononivat järkyttävästi. Vaikka työpöytäni oli oma, sen edessä eikä sivuilla ei ollut minkäänlaisia näkösuojia. Toimistotilassa ei ollut minkäänlaista äänieristystä. Keskittyminen oli likimain mahdotonta, joten päädyin tekemään töitä kotona, kahvilassa ja Kansalliskirjastossa. 

Sofigaten jälkeen Codentossa työtilat paranivat. Meillä oli menetelmäkonsulttien oma huone, jossa meitä työskenteli yksi kussakin nurkassa, oman pysyvän pöydän ääressä. Työt sujuivat hyvin, koska meillä oli useimmiten yhteisiä projekteja ja koska osasimme kunnioittaa toistemme rauhaa. Tilassa oli äänieristys. 

Kuntarahoituksessa jouduin ensimmäistä kertaa flex-pöytien ääreen. Sehän tarkoittaa, ettei kenelläkään ole omaa pöytää vaan kukin työskentelee missä nyt pöydän sattuu löytämään. Onnekseni kukaan muu ei halunnut pomomme viereisessä pöydässä työskennellä, joten saatoin varata sen ja kääntää pöydän niin, että näin Tennispalatsin katon enkä nähnyt selkäni takana kulkevia työkavereitani. Keskittyminen oli toisinaan mahdollista. 

Nykyisessä työpaikassani on käytössä pienten pöytien flex-konttori. En pysty siellä keskittymään, joten teen keskittymistä vaativat työt Kansalliskirjastossa, jonne on toimistostamme kilometrin mukava kävely. Kirjastossa keskittymiseni on niin hyvää kuin se voi olla, mutta kirjastossa ei voi osallistua etäkokouksiin, joten siellä ei voi koko päivää viettää. 

Työtilat ovat huonontuneet koko työurani ajan. Keskittymiseen on vuosi vuodelta huonommat mahdollisuudet, työhön liittyviä papereita ja kirjoja ja piirustuksia ei voi jättää yöksi odottamaan vaan työ on aina aloitettava alusta aamuisin. On likimain mahdotonta löytää paikkaa, jossa työtilassa ei ole keskittymistä tuhoavaa liikettä tai meteliä. 

Olen samaa mieltä Lyytisen kolumnissaan lainaamien tutkijoiden kanssa.

Vaarassa on myös ongelmanratkaisukyky, Hari kirjoittaa. Keskittymiskyvyttömät ihmiset eivät saa ratkottua ilmastonmuutosta, vaan etsivät mieluummin yksinkertaistettuja vastauksia mutkikkaisiin kysymyksiin.Kirjat ja lehdet tarjoavat ihan fiksuja neuvoja aivojen kuormituksen keventämiseen: liiku, nuku enemmän, syö terveellisesti, hiljennä puhelin, opettele mindfulnessia. 

Ne voivat auttaa yksilöä, mutta eivät korjaa järjestelmää. Amerikkalaisälykkö Lauren Berlant kutsui yksilön vastuuta korostavaa näkökulmaa julmaksi optimismiksi. Siitä on kyse, kun kulttuurista johtuviin mittaviin ongelmiin, kuten riippuvuuksiin, ylipainoon tai masennukseen tarjotaan yksinkertaista yksilötason ratkaisua. Ratkaisut kuulostavat optimistisilta, mutta ne ovat todellisuudessa julmia, koska ne ovat rajallisia ja jättävät syvemmät syyt huomioimatta. Eivätkä ne siksi myöskään yleensä onnistu.

Harin haastattelema professori Ronald Purser on kritisoinut esimerkiksi mindfulnessin eli tietoisuustaitojen tarjoamista keskittymiskyvyttömyyteen. Se auttaa ihmisiä sopeutumaan juuri niihin olosuhteisiin, jotka aiheuttivat heidän ongelmansa. Purserin mielestä stressi on ”patologisoitu ja yksityistetty ja sen hallinnan taakka ulkoistettu yksilöille”.