Televisiosta

Kun isä väritelevision osti, olin tuskin viisivuotias. Isälläni oli tapana ostaa uusinta tekniikkaa, joten hän osti väritelevison, kun niiden hinnat laskivat lukion lehtorin palkan ulottuville. En muista mustavalkoista televisiotamme hyvin, ensimmäisen värillisen muistan, muistan siinä olleet kiehtovat nappulat, ei nyt sentään hipaisukytkimet, herkät kuitenkin. 

Televisiomme oli Salora, koska niitä valmistettiin Suomessa ja koska enoni kautta tunsimme Tampereen kauppakadulla Salora-liikettä pitäneen liikemiehen. Hän varmaan myi isälleni telkkarin hintalappua halvemmalla. Myöhemmin hän myi isälleni stereot, josta kuuntelimme ystäviemme kanssa Baccaraa. Enolleni hän myi hienommat stereot, joista olin kateellinen. Tuloerot näkyivät silloin tekniikassa enemmän kuin nykyään. 

1970-luvun televisio-ohjelmista en muista montaakaan. Safiiri ja teräs pelotti kovasti, Kuuden miljoonan dollarin mies tuli leikkeihimmekin, kuka milloinkin oli hän. Minulla oli kuulemma tapana kävellä unissani, tulla illalla olohuoneeseen katsomaan televisiota ja suuttua kun minut ohjattiin takaisin lastenhuoneeseen nukkumaan. 

1980-luvulla televisiossa sukusaagojaan puivat Dallasin ja Dynastian sankarit. Seurasin Dallasia melko tiiviisti, mutta Dynastia ei minua kiehtonut. Ritari Ässä ja myöhemmin Miami Vice pitivät minua television ääressä, puhumattakaan Hill Street Bluesista, joka yhä vielä muistuu mieleeni erinomaisena poliisisarjana. Siitä jäi mieleeni myös New Yorkin osin jopa romanttinen rähjäisyys, jota en harmikseni ensimmäisellä matkallani vuonna 1998 löytänyt, en edes Harlemista.

Kanavia oli lapsuudessani kaksi, mutta 1980-luvun puolivälissä teknologia edistyi ja Tampereellekin rakennettiin kaapliverkko, jota pitkin televisioon saapui MTV. Kaapeli-TV näkyi aluksi vain osassa taloja, joten jouduimme kantamaan ystäväni Kyöstin kanssa television hänen asuintalonsa naapuritalon vintille ja kytkemään sen siellä kaapeliin. Uurastuksen palkaksi näimme Madonnan olevan kuin neitsyt, Dire Straitsin kertovan nyhjäävänsä rahaa tyhjästä ja Idolin laulava valkoisista häistä. Se oli hieno, uutta, mutta harmikseni mielimusiikkiani punkkia ei kaapelista valunut. 

Samoihin aikoihin ostin videonauhurin, jolla saatoin nauhoittaa musiikkivideoita myöhemmin ja uudestaan katsottavaksi. Televisio ei enää ollut synkroninen vaan ohjelmia saattoi katsoa myös jälkikäteen, osasihan nauhuri tallettaa ajatastetuksi. Ohjelmia saattoi myös vuokrata tai lainata ystäviltä. Valikoima laajeni, tuskin parani. 

1990-luvun taitteessa elin muutamia vuosia ilman televisiota. Oli jotenkin vaihtoehtoista todeta televisiota tulevan roskaa ja että kirjoista ja elokuvista elokuvateatterissa oppii enemmän. Tämä ajatus on piinannut minua yhä, aina välillä ole lopettanut television katsomisen. Enää siitä ei saa sellaisia lämpimiä kapinallisfiiliksiä.

2000-luvulta alkaen televiso on ollut pääasiassa tärkeimpien (isoimpien) urheilutapahtumien ja rikossarjojen näyttämö. Vuosi vuodelta katson sitä yhä vähemmän, nykyisin vain joitakin sarjoja (ja vain YLE:n kanavilta) ja toisinaan uutisista kertauksena jo netistä lukemani uutiset. 

Kun kirjoitin tämän, huomasin, että televisio on ollut minulle tärkeä silloin, kun siellä on ollut vain muutamia kanavia, ohjelmisto tarkoin virallisten tahojen kuratoimaa. Mitä enemmän kanavia on avautunut, mitä laajemmaksi tarjonta on kasvanut, sitä vähemmän olen käyttänyt aikaani television ääressä. Merkillistä.