Maailma muuttui - minä jäin jälkee

Kun olin nuori, siis ennen pandemiaa, maailma oli minulle tuttu. Nyt olen vanha ja maailma on muuttunut minulle tuntemattomaksi. Tunnen itseni museoesineeksi, jota nykyiseen maailman ihmiset ihmettelevät kuin talviunilta herännyttä unista karhua. 

Kauan sitten ihmiset oppivat uusia asioita lukemalla kirjoja. Kauan sitten asioista perillä olevat kirjoittivat kirjoja. Nykyisin asioista perillä olevat laativat verkkokursseja, videoita ja lyhyitä tekstipätkiä nettiin. Keskittymiskykynsä menettäneet nykymaailman ihmiset katselevat ruutujaan kuulokkeet korvillaan ja aina välillä klikkailevat monivalintakysymyksiin vastauksia. Näin he oppivat. Minä en silleen opi, mutta klikkailen siinä kuin muutkin. 

Kauan sitten kun tehtävänäni oli perehtyä johonkin organisaatioon tai tietojärjestelmään ja laatia sen kehittämissuunnitelma, saatoin mennä katsomaan järjestelmän käyttäjiä heidän toimistoonsa. Saatoin myös tavata kasvokkain järjestelmän rakentajia ja ymmärtää heidän huoliaan ja ajatuksiaan, piirrellä paperille ja valkotaululle. Saatoin ymmärtää käyttäjien tarpeet heidän kanssaan keskustellen ja heitä tarkkaillen. 

Nykyisin kukaan ei ikinä tapaa ketään kasvokkain. On tehokkaampaa jokaisen istua kotonaan ja kertoa virtuaalikokouksissa järjestelmistä, organisaatiostaan  ja ajatuksistaan. Yhdessä piirtäminen ja hahmotteleminen on muuttunut turhaksi, menneen maailman huonoiksi tavoiksi. Pelkkä puhuva naama korvaa kaiken kehonkielen, kiusallinen hiljaisuus korvaa yhteisen ihmettelyn ja kuvien osoittelun sormella. Tämä on tehokasta, koska kenenkään ei tarvitse matkustaa työpaikalle. Myös toimistotilat voidaan supistaa minimiin, mikä sekin säästää. Työntekijä voi ostaa Lidlistä eineksiä ja säästää lounasrahat. Win-WIn-WIN-Lose. 

Kauan sitten MIT:ssä tehtiin tutkimus kontaktien ja vaihtuvan tiedon määrästä eri etäisyyksillä. Tuloksien mukaan jo eri kerroksissa työskenteleminen romahdutti kontaktit ja tiedon vaihdon. Nykyisin tämä tulos on osoittautunut vääräksi. 

Tieto vaihtuu kunkin toimistonkin sisällä virtuaalisissa kokouksissa, kuulokkeet päässä avokonttorien pöydistä toisiin. Etäisyys on sama kaikkialle, naapuripöydästä naapurimantereelle. Ainoastaan aikavyöhykkeet haittaavat, mutta ehkä niistäkin päästään eroon samaan tapaan kuin Kiinassa: yksi aika koko maailmaan, Piilaakson aika!

Minulle tämä uusi maailma on hankala. Olen koko elämäni oppinut tulemaan toimeen ihmisten kanssa kasvokkain, juttelemaan asiaa ja asian vierestä, tapaamaan toimistojen kahvihuoneissa ja käytävillä ihmisiä, oppimaan tapaamiltani ihmisiltä asioita, joita kukaan ei muista tai kehtaa kertoa virtuaalikokouksissa. Minulle on hankalaa oppia asioita muutaman minuutin luentopätkistä. Videot ovat kivoja, niitä katsellessa elämä kuluu mukavasti, ilman ponnistelua. 

Oppimisesta en ainakaan omalla kohdallani mene takuuseen. 

Koska olen vasta 54-vuotias enkä ole onnistunut - halunnutkaan - rikastua toimettomuuden verran, minun on nyt vielä 10-15 vuotta tehtävä töitä tässä uudessa maailmassa, joka on minulle täysin vieras. Vuoden kuluttua ehkä jo osaa?