Dear Life / Alice Munro

Alice Munron vuonna 2012 - vuotta ennen Nobel-palkintoa - ilmestynyt Dear Life on matkalukemiston parhammistoa. Munro on novelisti, ja kirjassa on 14 novellia, jotka laajasti ymmärrettynä kertovat elämästä, sen kipeydestä ja onnesta. 

Munron novellit sijoittuvat hänen kotiseuduilleen Kanadaan, maaseudulle ja pikkukaupunkeihin, joskin välillä novellien henkilöt käyvät sairaalassa tai tilapäisesti töissä Torontossa tai jossain muussa suuremmassa kaupungissa. Novellien tapahtuma-ajat vaihtelevat, useimmiten novellit alkavat toisen maailmasodan jälkeen, uusimmillaan 1960-luvun hippiajoista. Novellit yleensä kattavat merkittävän osan henkilöiden elämästä, kymmeniä vuosia, nuoruudesta keski-ikään tai jopa vanhuuteen asti. 

Luin ensimmäiseksi novellin Train, se jotenkin sopi matkalla luettavaksi. Siinä mies palaa sodasta, hyppää jostain selittämättömästä syystä junasta pois, päätyy auttamaan yksin rappeutuvalla maatilalla asuvaa naista, vuosikausiksi, kunnes naisen sairastuttua syöpään he matkaavat Torontoon. Siellä mies eräänä päivänä ei menekään katsomaan naista sairaalaan vaan kävelee sattumanvaraisesti kaupungilla, näkee ambulanssin vievän miehen, jää miehen vuokraisännän pyynnöstä vahtimaan taloa, päätyy töihin vuokraisännälle. Eräänä päivänä miehen nuoruudenrakastettu käy vuokraisännän toimistossa, mies ei uskalla tavata naista, syitä on monia, nolous ja ujous, elämän kuluneet vuodet, neljännesvuosista. Lopulta mies jatkaa matkaa pikkukaupungin sahalle töihin. 

Train on kirjoitettu taitavasti, aikatasot vaihtelevat yllättäen, henkilöiden tekemisiä ei selitettä, ne vain todetaan. Lukijan on oltava tarkkana, koska myöskään tapahtumien ajankohtia ei kerrota, ne pitää lukea tarinasta. Kappaleesta toiseen, jopa kappaleen sisällä, ajankohta saattaa vaihtua kymmeniä vuosia, numeroa tekemättä. 

Toisen novellin aiheena on perinteinen rakastajattaruus, elämä toisena vaimona, kiristyksen kohteena kärsiminen. Tässäkin novellissa Munro loppua kohden sekoittaa perinteisen tarina yllättäväksi, en toki kerro miten. Munron tapana on aivan novellin lopussa, lauseella tai parilla, yllättää lukija kääntämällä asetelma päälaelleen. Lukijan on oltava tarkkana. 

Matkalukemistoksi Munron novellit tekee niiden lyhyyden - yksi per kahvitauko - niiden herättämät ajatukset. Kirja on laskettava kädestä jokaisen novellin jälkeen, mietittävä juuri lukemaansa, peilattava omaa elämäänsä kertomuksen, siitä oppittavaan.