Interrail 2023 - kävelyllä Venetsiassa

 Vaporetto-lippuni ei ollut enää voimassa tänään, ja yksittäiset matkat vaporettolla ovat kalliita. Lähdin hotellistani kävellen Accademia-sillan vieressä olevaan Palazzo Franchettiin katsomaan Lee Millerin ja Man Rayn valokuvanäyttelyä. 

Venetsiassa käveleminen on aivan erilaista kuin missään muualla. Kadut eivät ole suoria, pitkiä näkymiä ei ole lainkaan. Kadut ovat kapeita, usein suorin (tai sellaiseksi luulemani) reitti vie minut kapealle kujalle, joka päättyy siltaan, jos olen onnekas, tai kanavaan eli vesiesteeseen, jos en ole onnekas. Kujat ovat myös matalia, kulkevat talojen ali ja läpi, harvalla kujalla on tilaa levittää kädet. 

Tuon tuostakin vastaan tulee silta. Yksikään silta - aivan turistisinta aluetta lukuunottamatta - ei ole esteetön, portaita on noustava ja laskeuduttava, jos mielii kanavan yli ja matkaansa jatkaa. Matkaa kannattaa jatkaa, koska milloinkaan ei voi tietää, miten kaunis näkymä seuraavan kulman takana odottaa. 

Toisinaan kujat ja kadut avartuvat pieniksi toreiksi, piazzoiksi, joiden reunoilla on kahviloita. Joskus piazza on kasvanut isommaksi ja muuttunut campoksi, torimaiseksi tyhjäksi tilaksi, jonka keskellä on yleensä ikivanha kaivo, usein myyntikojuja ja penkkejä, ravintoloita terasseineen ja melkein aina kirkko. 

Terassit ovat avoinna tammikuussakin, ihmiset juovat drinkkejään, keskustelevat, tupakoivat. Ihmettelin miksi paikalliset pukeutuvat huomiota herättävän lämpimiin vaatteisin. Ehkä se johtuu heidän tavastaan viettää talvellakin aikaa terasseilla. Minulle tulisi kylmä, minulla on aivan liian kesäiset vaatteet terassielämään Venetsiassa. 

Venetsiassa tapaa myös lintua. Yleisimmät lajit ovat lokit, pulut ja merimetsot. Joskus taivaalla näkee kottaraisia. Lokkeja näkee joka puolella, puluja siellä missä on ihmisiä ja varsinkin turisteja, merimetsoja laguunin merimerkkien päällä istuskelemassa. Muita lintuja en ole näyhyt. 

Lee Millerin ja Man Rayn näyttelyssä ei saanut ottaa valokuvia valokuvista eikä aivan suuremmoisesta palatsissa, jossa valokuvat olivat esillä. Millerin nerokkuus ja hänen yhdessä Man Rayn kanssa 1930-luvulla kehittämänsä valokuvaustekniikat johtivat ajatukseni Instagrammiin ja nykyiseen valokuvien tulvaan. Maailmassa vaikuttaa nykyisin olevan miljoonia ihmisiä, jotka vain kopioivat jo liki 100 vuotta sitten keksittyjä kuvakulmia ja kehtaavat kutsua itseään “artis”, “digital creator”. Samaa toki on itsen tai puolison/partenerin kuvaaminen, joskin nykyisin katseen pitää yleensä olla joko kamerassa tai katsojassa, ennen näin ei ollut. 

Millerin elämän vaikutti näyttelyn ja sen opastekstien  perusteella poikkeukselliselta seikkailulta, joiden aika - onneksi, ehkä - on ohi. Nykyisin yksittäisen kuvaajan tai toimittajan, oli hän miten lahjakas tahansa, vaikutus tuskin on yhtä iso kuin Lee Millerin oli. Syynä on media pirstoutuminen ja osin myös raportoitavien sotien vähyys, joskin jälkimmäinen syy on vähenemään päin. 

Paluumatkalla eksyin kolmesti.