Isänmaan miehet / Arto Jokinen

 Kirjallisuustieteilijä, miesaktivisti Arto Jokinen kuoli yllättäen 52-vuotiaana vuonna 2106. Hän oli pitkään valmistellut väitöskirjaansa maskuliinisuudesta, kansakunnasta ja väkivallasta suomalaisessa sotakirjallisuudessa. Työ oli vaatinut satojen suomalaisten sotakirjojen lukemisen, laajaan teoreettiseen kehikkoon perehtymisen, minkä vuoksi se ehkä ei koskaan valmistunut. 

Arto Jokisen tutkijatoverit ja ystävät Markku Soikkeli ja Ville Kivimäki ovat toimittaneet Jokisen jälkeenjääneistä käsikirjoituksista populaarin tietokirjan. Kirja on varsinainen aarrearkku sekä sotakirjallisuudesta kiinnostuneille että suomalaisen kansakunnan historiasta kiinnostuneille. 

Jokinen käsittelee suomalaista sotakirjallisuutta miestutkimuksen näkökulmasta. Nähdäkseni pääkysymys on: millaista mieskuvaa kukin ajan sotakirjallisuus edustaa ja miten kunkin ajan historiallinen tilanne näkyy sotakirjallisuudessa ja sen mieskuvasssa ja miten sotakirjallisuus on osaltaan (Jokisen mukaan merkittävältä osaltaan) luonut käsityksemme kansakunnasta. 

Tutkimus alkaa Runebergin runokokoelmasta Vänrikki Stoolin tarinoista. En ole sitä itse lukenut toisin kuin monet aiempien sukupolvien miehet, joille tarinat olivat pakollista lukemistoa koulussa. Jokisen mukaan Runeberg luo runoissaan ihanteellisen suomalaisen miehen mallin sodan kautta: mies on sisukas, periksiantamaton ja saa merkityksen elämälleen kuolemasta sotatantereella, ja tämän mallin siirtämisestä pojilleen. Miehen tehtävä on kuolla sankarina. Tämä oli Jokisen mukaan osa Suomen ruotsinkielisen sivistyneistön pyrkimystä luoda suomalainen kansa ja kansakunta. 

Jokinen jatkaa sisällissotamme/kansalaissotamme käsittelyyn. Sitä käsittelevät kirjallisuus jakautuu luonnollisesti kahtia valkoisten ja punaisten rintamalinjojen mukaan. Valkoiset pyrkivät yhä pitämään kiinni runebergilaisesta sankarikuvasta ja miehuudesta, paheksuivat punaisten naissotilaita ja valkoisten näkokulmasta kunniatonta tapaa sotia. 

Runebergilainen sankaruus kesti vielä talvisodan aikana ja heti sen jälkeen kirjoitetuissa sotakirjoissa. Niissäkin miesten toverillisuus, sisukkuus ja propagandan mukaan suomalaisen miehen sitkeys ja luonnollinen metsätöissä syntynyt sotataito olivat vielä perinteisessä mielessä sankarillisia. Myös uskonto, papit ja raamattu, olivat keskeinen osa. 

Runebergilainen sotilaskuva, sankaruus isänmaan puolustujana kuoleman kautta, tuhoutui viimein jatkosodan materiaalitaisteluissa ja asemasotavaiheessa. Sodan satunnaisuus, mielettömyys ja kuoleman likaisuus, täydellinen ennakoimattomuus tekivät sankaruuden aiemmassa mielessä mahdottomaksi. 

Jäin miettimään muutamaa asiaa. Ensinnäkin mietin Jokisen kirjassa esiintyvää väitettä kirjallisuuden keskeisyydestä kansakunnan luomisessa, että kansakunta kuviteltuna yhteisönä edellyttää laajalevikkistä kirjallisuutta ja lehdistöä. Näin on varmasti ollut aiemmin, on ehkä osin nytkin, mutta miten tulevaisuudessa. Jos internet ja some hajottavat yhteiset foorumit, hajoako myös kansakunta?

Toisekseen - vaikka se onkin kirjan aihealueen ulkopuolella - olisin mieluusti lukenut jotain ulkomaisen ja suomalaisen sotakirjallisuuden suhteesta. Onko suomalainen sotakirjallisuus erityistä runebergilaisen taustansa vuoksi? Oliko ensimmäinen maailmansota länsirintamineen samanlainen muutos kirjallisuudessa kuin jatkosota Suomessa?

Jokisen kirja on myös hyvä kertaus Suomen historiaan viimeisten noin 200 vuoden ajalta. Siksikin se kannattaa lukea.