Silmät tottuvat pimeään / Anne Rossi-Horto

Anna Rossi-Horton pikkusisko Minna teki itsemurhan vuonna 2012 36-vuotiaana. Hänen jätti jälkeensä laatikoittain vuodesta 1995 alkaen kirjoittamiaan päiväkirjoja. Anne on kirjoittanut kirjan, jossa hän kertoo siskonsa elämän siskon päiväkirjojen kautta. Päiväkirjoista hän on valinnut otteita, joiden lomaan hän on kirjoittanut omia muistojaan tapahtumista, elämästään ja Minnan elämästä.

Annen ja Minnan vanhemmat olivat kotoisin Lapista, muuttivat pieneen kaupunkiin jonnekin Oulun tienoille, saivat lapset, ja kävivät töissä tehtaassa. Aluksi kaikki meni melko hyvin, mutta sitten äiti ryhtyi juomaan, isä hiljeni, ja äidin äiti eli mummo oli hänkin ilkeä. Syyt ilkeyteen, ahdistukseen, juoppouteen käyvä kirjassa Minnan päiväkirjojen kautta selviksi: köyhyys, sukupolvien yli jatkuva syrjäytyneisyys, osattomuus ja varsinkin sen tunne. Minna ei pääse näistä eroon, osin siksi, että äitinsä hylkii häntä, haukkuu ja moittii humalassa, ei tue. 

Taustalla on muutakin, mutta jätän toisen maailmansodan aikaiset tapahtumat lukijan luettavaksi, ne eivät ole ehkä kirjan keskeisintä sisältöä. Kirjan keskeisintä sisältöä sen sijaan ovat Minna päiväkirjat, joista hänen taistelunsa kokemaansa syrjäyttämistä, syrjimistä, köyhyyden leimaa, ja niistä johtuvaa heikkoa mielenterveyttä, olematonta itsetuntoa tulee tarkasti kuvatuksi. 

Minna kirjoittaa päiväkirjoissaan taitavammin kuin autofiktion suuret nimet, jopa sen suurin tähti Norjasta. Kieli on tarkkaa, tunteet iskevät kipeästi lukijaan, jonka on välillä vaikeaa jatkaan kirjan lukemista Minnan kärsiessä. Kaikki tuntuu menevän pieleen, kaikki ihmiset pettävät, rakkauden raukeavat, ja koko ajan on suuri huoli toimeentulosta, häpeä köyhyydestä. Minna pyrkii yliopistoon kerran, toisen, kolmannen, ties kuinka monta kertaa, ja pääsee lopulta varasijan kautta, mutta liian myöhään, ilo on kadonnut. Minna pärjää hyvin, hänen tapansa kirjoittaa kannattelee kirjallisuustieteen opintoja, mutta kehut ja hyvät arvosanat tulevat liian myöhään, kuolema on jo saanut liian vahvan otteen Minnasta. 

Kirjan loppupuolella Anne muistelmat nivoutuvat tiiviimmin Minna muistelmiin, muistojen erilaisuus ja väärinkäsitykset tuovat kipeästi esiin miten emme edes läheisimpiämme tunne, ja miten aina voisi olla tehnyt toisin, ja silti ei kuitenkaan 

Kirja on todella koskettava, ahdistavakin, mutta Minna kielen loistokkuus kantaa sen loppuun asti. Suosittelen lukemaan tämän kirjan, koska siitä oppiin paljon sellaista, jota hyvinvoineessa keskiluokkaisessa perheessa kasvanut ei ole ymmärtänyt, tai ainakaan kokenut.

Jos tykkäsit Iida Rauman Hävityksestä, pidät tästäkin. Siinä missä Rauma kertoo kokemuksistaan etäännyttäen, Minnan tarina on raaka, editoimaton, välitön.